Kolinaa ja säksätystä raiteilla

Aamu Film Company: Hytti nro 6. 106 min, K7.
Ohjaus Juho Kuosmanen; käsikirjoitus Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen, Rosa Liksomin romaanin innoittamana. Kuvaus J-P Passi, leikkaus Jussi Rautaniemi, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, lavastussuunnittelu Kari Kankaanpää, pukusuunnittelu Jaanus Vahtra, maskeeraussuunnittelu Liina Pihel.
Pääosissa Seidi Haarla ja Juri Borisov.

Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kuvaaja J-P Passin yhteistyö toimii jälleen. Eräänlainen adaptaatio Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta teoksesta Hytti nro 6 (2011) on kaunis, minimalistisuudellaan kaihoisa elokuva, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta muun muassa pokkaamalla Cannesin elokuvafestivaalin kakkospalkinnon Grand Prix’n. Elokuva on myös vuoden 2021 Suomen Oscar-ehdokas – eikä suotta.

Koska elokuva poikkeaa sisällöltään Liksomin kirjasta muun muassa miespäähenkilön muuttuneen iän ja junamatkan määränpään verran – kirja suuntautuu Siperiaan, elokuvan päätepysäkkinä on ”vain” Murmansk – tarkastellaan tässä kritiikissä elokuvaa omana artefaktinaan ja jätetään kysymykset adaptaatiosta ja varioinnista kokonaan pois.

Kuosmanen on kyennyt rakentamaan suhteellisen hienovaraisen tulkintansa, J-P Passi tuo hämäräotteisella kuvauksellaan oman ripauksensa ja venäjänkielinen dialogi tekee tekstistä muuta, mitä Liksom on ehkä alun alkaen romaaniinsa suomeksi sommitellut.

Seidi Haarlan ja Juri Borisovin tähdittämässä dialogivetoisessa draamassa seurataan junamatkaa Moskovasta Murmanskiin. Elokuva on alkujaan levoton: käsivaralta tehdyn kuvauksen lisäksi ääni- ja värimaailma ovat kolkkoa, tummasävytteistä kirskuntaa sekä levotonta huojuntaa. Yllättävän pian katsoja tottuu minimalistiseen ja pieneen maisemaan, jota elokuvan nimen mukaisesti hytti ja muut erilaiset huoneet lopulta karuudellaan tarjoavat katsojalleen. Ahtaus ja sen tuoma pimeys vangitsevat.

Jostakin syystä jo ensi minuuteilla mieleen juolahtaa Sofia Coppolan ohjaama kulttiteos Lost in Translation (2003). Samaa erkantuuneisuutta, vierastamista ja kulttuurieroja on havaittavissa, samankaltaista hienovaraista ihmisyyksien hankausta ja epävarmuutta valkokankaalla. Mutta sävy on slaavilaisen melankolinen sääolosuhteita myöden.

Nopea rytminen dialogi ja vaivaton näyttelijätyö sekä Haarlalta että Borisovilta toimivat kiitettävästi. Näyttelijöiden ilmeikkyys ja vaivattomuus välittyvät elokuvan alusta saakka. Jopa Borisovin vodkakänninen näyttely tenhoaa kaikessa hitaudessaan ja kömpelyydessään. Ja kun röökiä välillä poltetaan ketjussa, sitä poltetaan kireän hermostuneesti ja syvin henkäyksin.

Dialogi on venäläisen realismin kaltaista humanistista pohdintaa ihmisyydestä, yksinäisyydestä ja eksistentialistisesta kriiseilystä. Anna Ahmatovaa ja Marilyn Monroeta siteerataan maltillisesti. Haarlan hiukan töksähtelevä ja murteellinen venäjä antaa antoisan vastapainon Borisovin murahtelevalle ja säkättävälle natiividiktiolle.

Elokuvan äänimaisema on niin ikään paljas. Teemabiisiksi nousee Desirelessin esittämä ”Voyage Voyage” -hitti, mutta muutoin musiikkia kuullaan hämmästyttävän vähän, vain alle kymmentä kappaletta. Foley- eli jälkiäänitystyöskentely ansaitsee kiitoksensa: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri tarpeeksi kirskuntaa, köhinää ja kumua. Ihanaa holtittomuutta ja ylipuskevia tuulen kohinoita raiteilta.

Kesken elokuvaa havahtuu pohtimaan, minkälaisen kuvan elokuva antaa muutoin niin russofobiselle kansakunnalle: onko elokuvan viesti ihmismyönteinen vaiko rokonarpinen, tuleeko ihmisen luottaa tuntemattomaan, mitä fyysinen etäisyys kertoo henkisestä etäisyydestä ihmisten välillä? Kulttuurieroja ei onneksemme ole alleviivattu, ja lopulta suomalainen pettää maanmiestään ikään kuin näpäytykseksi kaikille ennakkoluuloille ja ihanteille.

Omiin Venäjän-kokemuksiini peilaten elokuvan ränsistyneisyys ja ajattomuus herättävät kysymyksen, mitä aikakautta se esittelee katsojalleen. Lankapuhelimet ja puhelinkopit viittaavat johonkin menneeseen, kännyköitä ei tietenkään ole, mutta Sony PDX-10:n kaltainen videokamera hämmästyttää. Haarlan päähenkilö käyttää luontevasti säherölle mennyttä C-kasettia, valokuvat otetaan Polaroidin neuvostokopiolla. Tietysti elokuvassa ajatetaan Ladalla, koska muutenhan kyseessä ei voisi olla Venäjälle sijoittuva elokuva. Muutoinkin ajoneuvot ja kiinteistöt ovat lahoamispisteen loppupään saavuttaneita rotiskoja. Glamour on kiskaistu irti kaikesta, nuhjaantuneisuus ja ummehtuneisyys hyökyvät jopa hytistä.

J-P Passin kameratyöskentely pelaa niukalla valaistuksella. Käsivaralla kuvattu materiaali välittää junan huojunnan ja matkan vääjäämättömyyden. Elokuvan kirkkaat kohtaukset ovat maltillisia ja taidokkaasti suunniteltuja päähenkilöiden sisäisen maailman ilmentäjiä. Loppukohtauksien haloefektit ovat ihailtavia sommitelmia. Videokameralla otetut näytteet taustakohisevat kivasti ja tarjoavat muuten rauhattomaan kuvaukseen yllättävän huojumattomia hetkiä.

Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita. Humoristisuus onnistuu muutamaan otteeseen kiherryttämään yleisöä, koska ajoitus ja banaliteetti kantaa näppärästi. Muutoin intensiivisen elokuvan pilaa vajaan parinkymmenen minuutin loppu, joka laahaa, matelee ja lopulta ei saa sittenkään aikaiseksi sitä suurempaa, mitä antaa luvata.

Kuten elokuva lopussa kauniisti toteaakin: ”Kaikki tuntuu olevan liian kaukana.” Kummallinen road trip -mäinen elokuva vakuuttaa niukkuudellaan ja huolitellulla sommittelullaan. On sanomattakin selvää, että Kuosmanen on onnistunut Hymyilevän miehen (2016) jälkeen luomaan suomalaiseen elokuvataiteeseen jo toisen merkkiteoksen.

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman

Oman tilan tarve

3/2025

Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]

  • Antti Vikström
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala