Naurukin kuolee lopulta

Oulun teatteri: 60. Ensi-ilta 31.10.2019 Pikisalissa.
Ohjaus Jukka Heinänen, käsikirjoitus Veera Tyhtilä, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Rooleissa Jaana Kahra, Hannu Pelkonen ja Timo Reinikka.

Vuosikymmeniä sitten Tuuti (Jaana Kahra) oli Suomen ainoa naiskoomikko, nykyisin hän on Suomen vanhin koomikko. Siitä pitäisi vielä jaksaa repiä huumoria maksavan yleisön käyttöön, vaikka mitään ei irtoa. Tuutin työnantaja, viihderavintolayrittäjä Henri (Hannu Pelkonen), miettii Tuutin vaihtamista nuorempaan esiintyjään, aviomies Tarmo (Timo Reinikka) puolestaan elää omissa oudoissa maailmoissaan. Mikään ei enää naurata.

Näytelmä 60 käsittelee ”kolmatta ikää”, ”varhaisvanhuutta”. Kuusikymppisen pitäisi olla vireä ja viisas, vaikka lähenevä kuolema ahdistaa ja seestymisen sijaan tekisi mieli lähinnä mennä tupakalle ja vetää kännit.

Tällä kaudella Oulun Kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa useita ikääntymistä käsitteleviä näytelmiä. 60:n lisäksi suurella näyttämöllä pyörii Vihainen leski lähes loppuunmyydyille katsomoille, kevään ensimmäiset ensi-illat ovat pienellä näyttämöllä muistisairautta ja vanhenemista käsittelevä Isä ja suurella näyttämöllä vieläpä myöhäiskeski-ikäisten naisten alastonkalenteriprojektista kertova Kalenteritytötkin. Ikääntymisessä riittää miettimistä, ja näytelmät lähestyvät sitä onneksi kyllin eri kanteilta.

60:n päähenkilö Tuuti joutuu kohtaamaan perimmäisen kysymyksen: mitä itsestä jää jäljelle? Tytär lapsineen elää omaa elämäänsä, ja vaikka Tuuti onkin suorittanut hyvän äitiyden ja suorittaa hyvää isoäitiyttä lapsenlapsilleen, geneettiset jälkeläiset eivät riitä perinnöksi. Stand up -urasta jää ehkä esitysnauhoitteita, joiden vitsit ovat noloja ja vanhentuneita jo muutamassa vuodessa. Tuuti on ikänsä naurattanut muita, repinyt häpeänsä ja pelkonsa esiin, mutta jääkö perinnöksi mitään muuta kuin häpeä ja pelko?

Tuutin yritys puhua rehellisesti ja tekemättä pilaa itsestään kilpistyy hänen rooliinsa stand up -koomikkona. Jos stand up ei naurata, se on huonoa stand upia, vaikka koomikko puhuisi miten tosia sanoja tahansa. Yleisön viettely vakavien asioiden äärelle stand up -komiikan kautta voi olla mahdollista, mutta Tuuti epäonnistuu nahkatakista ja rempseydestä huolimatta.

Näytelmä on on taitavasti ohjattu ahdistavan epärytmiseksi. Siinä vaihtelevat Tuutin stand up -keikat hauskoine ikääntymistä käsittelevine läppineen ja Tuutin arki, jossa aviomies Tarmo, ”tylsä virkamies”, alkaa sekoilla. Ensin katsoja nauraa lantionpohjalihasjumppavitseille, sitten aviomiehen kaoottiset saunanrakennuspuuhat vetävät vakavaksi. Stand up -vitsien tyhjyys ja pinnistyneisyys korostuu, kun päähenkilön arjessa selluliitteja enemmän mielessä ovat lastenlasten hoitovuorot ja miehen saaminen lääkäriin.

Näytelmä käsittelee paitsi vanhenemista ja elämänuran hiipumista, myös ohipuhumista parisuhteessa. Päähenkilö on niin omien koomikonurapaineidensa sokeuttama, että puolison mielen syvenevä hajoaminen jää häneltä aluksi huomaamatta. Vuosikymmenien jälkeen Tuutin mielikuva puolisostaan on niin vahva, että hän ohittaa niin tämän osoittaman välittämisen ja huomionosoitukset kuin alkavan sairauden merkitkin. Kun puoliso hiippailee talvella ulkona aamutakissa eikä tajua tulla sisälle, Tuuti pitää tätä ensin miehelleen tyypillisenä omapäisyytenä eikä myöhemminkään saa tätä raahattua lääkäriin – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jaana Kahra hallitsee lavaa suvereenisti. Hannu Pelkosen esittämä työnantaja ja Timo Reinikan esittämä aviomies jäävät auttamatta Kahran Tuutin varjoon. Reinikan hajamielinen ja hyväntuulinen hauraus on kuitenkin kipeä vastavoima Kahran päättäväiselle yleisön väkisinnaurattamiselle.

Näytelmän 60 lavastus on mielenkiintoinen siinä mielessä, että katsoja ei oikeastaan osaa sanoa, missä lavastus loppuu ja katsomo alkaa. Näytelmää esitetään Pikisalissa, jossa on pieni baaritiski ja perinteisen katsomon sijaan pieniä pöytäryhmiä. Osa näytelmän kohtauksista sijoittuu stand up -klubille, ja näissä kohtauksissa näytelmä aukeaa yleisön joukkoon: yleisön jäsenet ovat avustajia näytelmässä, nauravat oikeilla iskuilla näytelmän sisään rakennetussa stand up -showssa. Yhdeltä iltapäivällä lauantaina yleisön keski-ikä lienee korkeampi kuin kuusikymmentä, ja yleisö vaikuttaa nauttivan ikääntymisvitseistä. Yleisö tekee klubista elävän tilan, siinä missä näytelmän muiden kohtausten tilat, kuten Tuutin ja Tarmon olohuone, on rakennettu vain viitteellisesti nojatuolista, televisiosta, kiukaasta ja naulakosta.

60 ei kuitenkaan ole komedia siinä mielessä kuin vaikkapa samassa tilassa esitetty Sellofaani, joka niin ikään tökki naiseuden kipupisteisiin. Näytelmän markkinointitekstissä sitä kuvataan ”pieneksi tragediaksi”, mutta pieniä näytelmän teemat eivät ole. Kuolemaa ja elämän tarkoituksen menettämistä voi käsitellä pienesti, mutta tragedia on silti suuri.