Tiina Lehikoinen: Punelma. Esseihtivä romaani. 350 s. Like 2022.
Jaana Rönty saattaisi olla tämänpäivän kainuulaisen henkilön nimi. Etunimimuodin perusteella kuusissakymmenissä. Samanniminen henkilö esiintyy jo Eino Leinon samannimiessä romaanissa (1907).
Tiina Lehikoisen romaani liikkuu esseen ja fiktiivisen kaunoproosan rajamailla kommentoiden Leinon romaanin päähenkilöä, tapahtumia, taustaa ja teoksen vastaanottoa. Rajamaasto on kiehtovimpia sanataiteen lajipiirteitä; essee itsessäänkin on rajoiltaan häilyvää. On tutkielmaesseetä ja kaunokirjalliseen ilmaisuun liukuvaa. Näin kulkevat lajit ristiin Eino Leinollakin useassa romaanissa, joskin Jaana Rönty on hänen romaaneistaan perinteisimmin genremuodossa pysyviä. Jotkut ajastaan jäljessä olevat aikalaiskritiikot moittivatkin Leinoa romaanimuodon hallitsemattomuudesta. Myöhemminkin on monesti tullut vastaan suomalaisessa reseptiossa kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää kertomataiteella muuta kuin eeppistä realismia.
Esseemäisyys kaunoproosassa ei ole uutta, ja Tiina Lehikoisen teoksessa romaanimaista kerrontaa on varsin vähän; sekin enimmäkseen katkelmallista monologia, jonka keskeyttävät tutkielmatyyppistä esseistiikkaa edustavat lyhyet jaksot. Monologi puhuttelee suoraan fiktiivistä Jaana Röntyä ja etenee paikoin jopa vapaarytmisenä runona. Lehikoisella on romaanissaan lähteitä kolmetoista sivua ja nootteja kymmenen. Tutkijain kanssa hän käy polemiikkia kautta teoksensa.
Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia. Sellainen tutkielma, jonka luuranko törröttää, kun lihat on leikattu pois. Suunnitelma tutkielmasta, joka ei ole edennyt sen pitemmälle. Tai on edennyt, mutta sitä ei meille näytetä. Esillä ovat vain hajanaiset muistiinpanot, laajat ja tarkkaan dokumentoidut sitaatit. Tämä kaikki on tehty täysin tietoisesti, taideteokseksi rakentaen, eräänlaiseksi kokeilevaksi ja kiehtovaksi artefaktiksi.
Toki nykyisestä perspektiivistä antiromaanikin on romaani, osa romaanin traditiota. Nimitys on ymmärrettävä eräänlaiseksi reliikiksi kritiikin historiassa. Lehikoisen ”tarinassa” hahmottuu kyllä eräitä lankoja tai langanpätkiä, jotka punovat ajatuksia yhteen ja eteenpäin, mutta palasina, välähdyksinä, niin kuin tietenkin on tarkoituskin. Aukkopaikkoja voi lukija yrittää tukkia, ettei veto käy häiritseväksi.
Jos kirjailija lukisi nämä ajatukset, hän nauraisi makeasti. Mutta taidekritiikki kirjoitetaankin ensisijaisesti sellaiselle yleisölle, joka ei teosta tunne eikä kenties aio siihen ikinä tutustuakaan.
Autonomisen Suomen naiset saivat ihailtavan hämmästyttävästi äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa, ja moni muu asia oli edistynyt, mutta kuten kirjailija loppupuolella teostaan muistuttaa, naisen asema oli vielä oikeudellisesti korjaamatta. Sitä paitsi ympäristötekijöitä painotettiin edeltävän aatemuodin mukaisesti aivan toisella tavalla kuin nykyään, mikä näkyy siinä, kuinka Jaana Rönty -romaanin vastaanotto korosti niitä nimihenkilön kohtalossa. Tosin sosiaaliset erotkin olivat huomattavasti kärjistyneemmät kuin nykyään.
Lehikoisen romaani on äärimmäisen subjektiivinen, ja siihen tekijä vaikuttaa pyrkineenkin. Ranskalainen, suomeksi jo 1950-luvulla ilmestynyt Simone Weilin esseeteos esiintyy lähdeluettelossa englanninkielisenä! Mutta silti Lehikoisen romaanissa toisten tekstejä tulkitsevat näkemykset eivät tunnu aina tekevän oikeutta sata vuotta vanhoille, esimerkiksi L. Onervan ajatuksille. Kaikki kun ei ole mahdollista kaikkina aikoina.
Subjektiivisuudessa on Lehikoisen romaanin voima. Se näkyy myös eläytyvässä itäsuomalaisen vaaramaiseman kuvauksessa; kirjailija on kotoisin Ylä-Karjalasta, jonka maisema ei paljon poikkea Etelä-Kainuun näkymistä. Jaana Rönty on lähtöisin Pohjois-Kuhmon Lentualta.
Ristiriitaisiakin Lehikoisen teoksen kertojan ajatukset ovat. Hän syyttää Leinon romaanin henkilöitä asenteellisuudesta huomaamatta omaa asenteellisuuttaan. Toisaalta romaani Punelma on prosessi: kertoja näyttää onneksi kykenevän tarkistamaan jyrkkiä kantojaan. Kertojan puhetta romaanissa Jaana Rönty ei siis ole pakko nähdä Leinon henkilökohtaisena äänenä vaan kuvauksena siitä, kuinka alentuvasti etelän herraspiireissä Jaanan kotiseutuun suhtauduttiin.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
