Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 9.4.2022.
Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds Arto Paasilinnan romaanin pohjalta; ohjaus Eljas Liinamaa, lavastus Aino Koski, pukusuunittelu Pasi Räbinä, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen, valosuunnittelu Elina Romppainen, kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho.
Näyttämöllä: Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Tuula Väänänen, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Annika Aapalahti.
Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden entuudestaan lukeneena ja näyttämösovituksia nähneenä lähdin Oulun teatterin kyseisestä esityksestä hämmentyneenä. Yleisön aplodit olivat runsaat ja kummaruksia nähtiin pariinkin otteeseen. Yleisö sai kokea pitkästä aikaa suuren näyttämön ensi-illan, mikä oli monelle ymmärrettävästi tärkeä kokemus. Itsekin odotin – kuten aina teatterilta – merkittävää kokemusta. Toisin kävi.
Näytelmät koostuvat kohtauksista, jotka parhaimmillaan nivoutuvat yhteen ja luovat eheän kokonaisuuden. Rakenne saa olla mosaiikkimainen, absurdi tai sieniä syöneen oloinen, kunhan se lopulta lunastaa itsensä ja kuljettaa katsojaa loppuun asti. Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei saavuttanut.
Insinööri Vatasta näyttelevä Heli Haapalainen teki paikoin hyvää jälkeä, mutta näyttämön sijasta rooli oli ohjattu ennemminkin televisioon. Kautta linjan näyttelijöiden mikittäminen söi osan ilmaisusta pois, kun instrumenttiaan ei tarvitse käyttää isolle näyttämölle vaaditulla jänteellä ja intensiteetillä. Mikittäminen mahdollistaa myös ilmaisun kääntämisen liiaksi pois yleisöstä, ja mielestäni se ylikäytettynä vieraannuttaa katsojan. Näin myös tässä Jäniksen vuoden tulkinnassa.
Jänistä esittää näytelmässä Aki Pelkonen, joka tekee kahtalaisen suorituksen: yhtäältä ontuvana ja loikkivana, kortsuja hotellihuoneessa räpsyttelevänä karikatyyrinä lattean, toisaalta taas syvällisenä kysymysten esittäjänä onnistuneen. Tällöinkin näyttelijäntyö on jälleen lakonista mutta yllättävän toimivaa. Pelkonen näyttää kytkeytyvän näinä hetkinä hahmoonsa niin, että tunne välittyy, ja esittää esimerkiksi lopun olennaiset kysymykset aidosti pohtien, kuin itsestään käsin.
Jäniksen funktio näytelmän toden ja epätoden rajapinnan symbolina ei kuitenkaan välity toivotulla tavalla. Kuten näytelmässä muutenkin, asioita pudotellaan katsojan eteen vähän ylimalkaisesti ja keskeneräisen tuntuisina.
Visuaalisesti näytelmä oli hienoa katsottavaa. Lavastaja Aino Koski käyttää taitavasti verhoja hyväkseen niitä avatessaan ja sulkiessaan, ikään kuin muistuttaen katsojia, että tarinassa on monta tulkinnan ja kerronnan tasoa. Mikä on totta, ja mikä ei? Paikoin oivaltavia olivat myös valoratkaisut, kuten kymmenien lyhtyjen laskeutuminen katosta tai yleisön pirstaleinen valaisu näytelmän loppupuolella. Tosin nämäkin yksittäiset valonpilkahdukset jäivät hieman irrallisiksi visuaalisiksi silmäkarkeiksi.
Näytelmän kohokohta oli Tuula Väänäsen näyttelemän hoitajan ja Haapalaisen Vatasen pitkä dialogi ”hullujenhuoneella”. Lieriömäiseen harsoon suljettu Vatanen ja satulatuolilla pitkin lavaa potkutteleva hoitaja toivat esille jotain syvää ja olennaista siitä, mitä Paasilinnan pohjalta Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin sovittama teksti tahtoo sanoa. Asettaako nyky-yhteiskunta, ihminen itse, vai molemmat epäinhimillisiä vaatimuksia elämän suhteen? Väänänen näyttelee tavalla, joka laittaa vihdoin jotain sisällä liikkeelle. Näin myös näytelmän kokonaisuudessaan pitäisi tehdä.
Miksi näin ei siis käynyt? Vatanen on hahmo, joka näytelmässä pitäisi lietsoa hulluuden, sekoamisen ja totaalisen eksymisen partaalle olosuhteiden ja muiden hahmojen toimesta. Hänen tulisi sieni- ja egotrippailla. Syödä lääkkeitä, vetää viinaa, sekoilla viikkotolkulla, muuttaa metsään ja sieltä pois, kestää jatkuvia yt-neuvotteluita ja työuupumusta. Ohjauksellisesti tässä missiossa on epäonnistuttu, ja kuti jää niin sanotusti piippuun. Vatasta näyttelevä Haapalainen joutuu repimään usein toistuvat raivarinsa ja sekoamisensa kuin tyhjästä. Kohtaukset alkavat ja loppuvat jokseenkin löysästi tai epämääräisesti.
Dramaturgisesti jotain olennaista on jätetty pois. Kysymykset ilmaantuvat kuin tyhjästä ja jäävät monesti hämmentävästi vastausta vaille. Näyttelijäntyö on paikoin rutiininomaista suorittamista, mikä voi tietysti johtua monestakin seikasta, mutta yleisöön asti moinen ei saisi näkyä. Huumoria koitetaan parhaan mukaan lypsää irti ja yhteiskuntakritiikkiäkin pudotellaan milloin radiosta, milloin replikoiden, mutta tietty irrallisuuden tuntu tämänkin mission yllä leijuu.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
