Janne Kuustie läsnä 50 vuotta

Toisella luokalla Janne Kuustie kertoi koulukavereilleen olevansa presidentti Kekkosen henkivartija. Mielikuvitus on edelleen Akseli Klonkin teatterinjohtajan tärkein työväline.

Ouluun 1997 muuttanut ja seuraavana vuonna Nukketeatteri Akseli Klonkin perustanut Janne Kuustie saavutti maaliskuun lopussa puolen vuosisadan iän. Nukke-sanan nimestään matkan varrella jättänyt Klonk juhli kaksikymppisiään koko viime vuoden, johtajan omia vietetään kunnolla kesällä sekä Oulussa että syntymäkaupunki Pieksämäellä.

Juhlissa on luvassa ainakin pieksämäkeläisen punkyhtyeen tai performanssiryhmä Vox Flatusin keikkailua. Vox Flatusin (lat. ”pierun ääni”) toiminnassa kiteytyy mielikuvituksen ohessa toinen selkeästi Kuustien elämää ohjaava periaate: mitään ei saa tehdä puolihuolimattomasti tai vetelästi, aina on oltava läsnä.

”Edelleenkin jos Vox Flatusilla heitetään keikkaa, niin mää oon se bändin natsi: ennen keikkaa ei juoda ja niin edelleen. Vaikka humoristi olenkin, niin jos tehdään jotain tosissaan, olen vähän tosikko”, Kuustie sanoo ja leviää välittömästi tuttuun nauruunsa: ”Muuten en oo kyllä yhtään.”

Niin Akseli Klonkissa kuin kaikessa muussakin Kuustien tekemisessä – TanssitEATteri Jumbo, Teatteri Airopik – ainakin itseäni viehättää juuri tämä tosikkouden ja pieruhuumorin yhtäaikaisen läsnäolon salliminen. Mutta palataan ensin jonnekin alun tapaiseen.

”Vuosi on 1972 ja paikka on Pieksämäki. Lätsä-Pekkaa ihaileva kolmevuotias poika juoksee Hej -lippalakki päässä ja olympiahuumassa ympäriinsä. ’Hiastus’, huutaa poika kaaduttuaan. ’Onni Pelkele älä jätä’, kuuluu samana vuonna saman pojan suusta. Samalla pojalla on myös mielikuvituskoira, joka on älykäs ja pitkäkarvainen sekä hyvä juoksija. Rahapulassa perhe myy koiran, mutta poikaan kiintynyt koira karkaa uudelta omistajaltaan useasti. Pojasta kasvaa mies, joka vihaa vihaa, vaikka itsekin vihaa monia asioita mm. Jim Henrixin kitaransoiton palvomista, Lasse Virenin kaatumisen symboliarvoa, lapsille lässyttämistä, maksalaatikkoa, eriarvoisuutta, Timo T. A. Mikkosen Joululevyä, äijämeininkiä…”

Tämä on esittelytekstiä Janne Kuustien fiktiivisen Koko Kuvasto Koko -omaelämäkertatrilogian osasta kaksi ja puoli, 2013 lokakuussa kantaesitetystä näytelmästä Lassie Viren palaa kotiin ja Päivi lorauttaa vähän kermaa. Kuten aiemmat osat Uri G (2010), Alla Poen (2011) sekä Marja-Liisa H/K (2012), Lassie Viren palaa kotiin on kantaesitetty Turussa, missä Kuustie opiskeli nukketeatterintekijäksi. Viides osa odotuttaa yhä.

”Omaelämäkertatrilogia syntyi, kun aloin miettiä, miten minusta tuli tämä mitä olen. Uri Geller oli ihan selkeä hahmo aloittaa. Muistelin niitä tukkapöllyjä, kun olin väännellyt lusikoita, ja muita kasvatuksen väkivaltaisuuksia. Mitä samanlaista löytyisi Uri Gellerin elämästä?”

Kuustien lapsuus oli yhtä mielikuvituksellista kuin Gellerin temput. Ainakin kolmevuotiaasta kymmenvuotiaaksi hän koki todellisuuden lisäksi kaikkea muuta, mitä kutsuu ”hallusinaatioiksi”: erilaisia rinnakkaistodellisuuksia ja mielikuvituskaveri. ”Toisella luokalla kerroin kavereille, että en oikeasti oo lapsi vaan presidentti Kekkosen henkivartija, ja tää mitä te näätte on mun salainen tokaluokkalaisten naamio.”

Edgar Allan Poe oli nuoruuden kirjallisen fanituksen kohde (osassa 1,5), ja Marja-Liisa Hämäläinen/Kirvesniemi päätyi toisen osan nimeen suomalaisen urheiluhistorian merkkihenkilönä. ”Siinä tuli selkeesti penkkiurheilu mukaan; ihmettelin jo pienenä poikana urheillessani itse, miksi naisurheilua ei arvosteta samalla tavalla kuin miesurheilua.”

Ala-asteella Kuustie luki joko jännäreitä tai urheilutietokirjoja. ”Muistan kaikkia urheilutuloksia, joilla ei ole mitään merkitystä elämässä. Penkkiurheilu on sillä tavalla säilynyt, että odotan aina olympialaisia, joissa pääsee seuraamaan mitä omituisimpia lajeja: maahockey, lumilautailu, kajakkipujottelu vai mikä se on… koskimelonta, niin! Ihan pöljää mutta aivan mahtavaa!”

Penkkiurheilun lisäksi Kuustie saa vastapainoa taiteen tekemiselle jalkapallovalmentamisesta. Ura alkoi 16-vuotiaana Kankaanpään Urheilu Toverien 11-vuotiaitten joukkueesta, kun edellisvuonna hän oli päässyt pelaajana KUT:n edustusjoukkueeseen viitosdivisioonaan. Joukkue ei kärsinyt Kuustien valmennusaikana yhtään tappiota, mutta homma jäi perheen muuttaessa muualle.

Kankaanpäässä alkoi myös Kuustien ammattimainen kirjoittaminen, kun Kankaanpään lehti pyysi Kuustieltä otteluraportteja. 1980-luvun lopulla hän teki myös musiikkikritiikkiä Savon Sanomiin.

Jo yläasteella Kuustien kouluaineet kierrätettiin ensin luokalla, koska ne piti saada lukea, ennen kuin opettaja sensuroi niistä liian parodian pois. Seitsemännellä luokalla hän voitti vahingossa runokilpailun ja sai kirjoittaa lyriikoita ”kaikille kankaanpääläisille bändiviritelmille”. Vuoden 1983 runsas tuotanto katosi kuitenkin Kuustien pitkäaikaisen bändi- ja teatteritoveri Tommi Sahan Sylvi-yhtyeen varastettua kansion jotakin varten.

Jalkapallon pariin Kuustie palasi 2007, aluksi ONS:n eli Oulu Nice Soccerin piirissä. Limingan Pallokarhujen P-08- eli 11-vuotiaitten joukkuetta hän on valmentanut pari-kolme vuotta. ”Se tyttöjen ja naisten jalkapallo on erityisen tärkeä, sen kehittämistä voisi tehdä työkseenkin. Voisi sitten harrastaa tätä teatteria.”

ONS:n edustajana Kuustie on myös Suomen Palloliitossa piirihallituksen jäsen sekä liittovaltuuston varajäsen. Liittokokousedustajaksikin hänet on valittu.

Mutta palataan siihen narratiiviin.

”Olin päättänyt, että kun lopetan teatterin, niin teen Lassie palaa kotiin -esityksen. Tämän omaelämäkerrallisen trilogian neljännen osan teemana oli vihapuhe; etin kohtauksia suoraan vanhimman tyttäreni Hilman tekstiviesteistä, mitä nuoret vihaavat. Itellä lähti siitä, että mitä itse oli inhonnut: Lasse Virenin kaatumisen symboliarvo oksetti, ja siitä traumasta oli pakko päästä eroon.”

Turun Sanomien kriitikko Irmeli Haapanen kirjoitti, että ”Vihan olemus ja suhteellisuus on esityksen keskeinen teema, jota Lassie Viren palaa kotiin käsittelee samanaikaisesti vakavissaan ja kevyesti.” Näyttelijät ”ovat yhtä aikaa rooleissa ja irti niistä ikään kuin omana itsenään, mistä syntyy hienoa läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa”.

Tässäkin näytelmässä ovat siis vastakohdat läsnä yhtäaikaisesti. Melkein jokaisessa Kuustien näytelmässä elävät sulavasti yhdessä tosikkous ja riemuisa huumori. Hänen tuotantoaan voisikin tarkkailla vahvana vastalauseena aristoteliaaniselle filosofialle, joka kieltää sen, että asia x voisi olla samanaikaisesti myös ei-x.

Meidän täytyy siis hypätä antiikin Kreikkaan. Narratiivi ei suostu etenemään vain suoraa viivaa pitkin.

”Jos lukee Aristofaneen Rauhan, ymmärtää, että samat asiat on yhteiskunnassa pinnalla edelleen. Yli kahdessatuhannessa vuodessa ei olla päästy sen edemmäs, tekstien perusteella ihminen on ihan samanlainen ihminen yhä.”

Ensimmäinen Kuustien ohjaus Oulussa olikin Oulun ylioppilasteatterille tehty Aristofaneen Sammakot. ”Tai sitten Tät-tät-tää, sanoi prinsessoista ruusuisimman polkupyörä; tein vierailevana ammattiohjaajana noin vuonna 1997 yhden ’aikuisten’ ja yhden lastennäytelmän.”

Esikuvikseen teatteriopinnot aloittaessaan Kuustie mainitseekin juuri Aristofaneen sekä Molièren. ”Se köyhän teatterin tyyli, jota oon ite paljon viljellyt, tulee just noista.”

Köyhä teatteri tarkoittaa mielikuvituksen käyttöä. Mistä tahansa tarinasta tai aiheesta voi löytää kiinnostavan koukun, ja melkein mitä tahansa voi käyttää sen esittämiseen. Esimerkiksi satu Kultakutrista ja kolmesta karhusta, jonka oululaiset päiväkotilapset äänestivät aikanaan suosituimmaksi ja siten Akseli Klonkin repertuaariin. ”Ei mitään järkeä, tarinahan on ihan sisällötön”, oli Kuustien ensireaktio.

Hämmennys kesti reilun viikon, jonka aikana Kuustie katseli päivittäin läppärin tyhjää ruutua. Yhtäkkiä jokin loksahti: ”Päivässä tai kahdessa tuli teksti, joka omasta mielestäni on parasta ikinä lapsille tekemääni.” Syntyneessä Karhuja 3 ja 1 Kultakutri -näytelmässä tarinan esittää kolme miestä silityslaudalla, silitysraudalla sekä balalaikalla. Ensi-ilta oli toukokuussa 2005, ja esityksiä kertyi satoja, aina Unkaria myöten.

Janne Kuustie syntyi siis Pieksämäellä. Lapsuutta ja nuoruutta merkitsivät useat muutot: viisivuotiaana Jyväskylään, pikaisesti takaisin Pieksämäelle ja taas Jyväskylään, mistä 1976 Ouluun ja Nokelan ala-asteelle kahden luokan ajaksi. Sitten Lohjalle taas Pieksämäen kautta pariksi vuodeksi, yläaste Kankaanpäässä, jälleen Pieksämäki sekä lyhyt visiitti Joutsaan, mistä Heinolan kauppaoppilaitokseen.

”Ei meillä kotona oo ollu erityisen taiteellista ilmapiiriä, hyväksyvä kumminkin”, Kuustie muistelee lapsuusaikaa. ”Markettikeikoilla käytiin kuuntelemassa iskelmätähtiä.”

1980-luvun lopulla Kuustie päätyi takaisin Pieksämäelle ja opiskelemaan sosiaalihallintoa kansanopistoon. ”Se jäi kesken Terveiden Käsien keikkaan Kuopiossa.” 1991 baarissa tuli vastaan kansanopiston nukketeatterilinjan opettaja, joka houkutteli puolen vuoden kurssille lupaamalla kaikille kurssilaisille matkan Lontooseen. ”Ajattelin, että jään sinne – huonoa kielitaitoa ajatellen absurdi ajatuskin.”

Viikon jälkeen Kuustie kuitenkin tiesi, mitä hän haluaa elämässään tehdä. ”Nukketeatterissa yhtäkkiä avautui se, että ei kasva koskaan aikuiseksi: voi olla perhe ja työpaikka ja autokin, mutta elämästä pitää nauttia.” Siihen asti aikuisena oleminen tuntui ”liian viralliselta” – itselle ja kaikille ihmisille.

Mielikuvitus sai nukke- tai välineteatterissa ryöpytä. Kansanopiston kurssin jälkeen Kuustie haki ja pääsi Turun taideakatemian nukketeatterin koulutusohjelmaan. 1994 hän oli perustamassa Pieksämäen teatterimaratonia, joka 1996 muodostui kansalliseksi monologikilpailuksi. Vox Flatus -yhteisö toteutti monilla muilla puheiksi jäävät baari-ideat isolla prosentilla. ”En muista yhtään ideaa, jonka Pieksämäen kaupunki olisi torpannut. Perusteluksi hyväksyttiin, että on kai tää parempi, että tehdään näitä juttuja kuin että potkittais lyhtypylväitä ja mummoja.”

1997 Kuustie muutti rakkauden ohjaamana Oulun ja Kiimingin kautta Liminkaan, missä asuu perheineen edelleen.

Oulussa Kuustie sanoi olleen ja olevan edelleen samanlainen salliva ilmapiiri kuin Pieksämäelläkin: hyvin vähän ehkä tapahtuu, mutta kaikenlaisten ideoitten toteuttamiseen saa kannustusta. Välillä ehkä liikaakin, kuten Kuustie sai huomata vapaa-ajan paineettomien puuhien kanavaksi perustetun eriskummallisen raikkaan TanssitEATteri Jumbon kohdalla. Jokaisen teoksen vain kerran esittävä alkoi saada liikaa esiintymiskutsuja, ja ”jumboilusta meinas tulla taiteellinen rasite.”

Janne Kuustie kertoo reilun kahdenkymmenen vuoden teatteriurallaan ohjanneensa noin 200 (”199 tai 201”) esitystä ja dramatisoineensa saman verran. ”En oo pitänyt itseisarvona sitä, että joku kysyy, että tuutko ohjaamaan – taustatyön kautta löytyy se, miksi joku juttu kannattaa tai sen haluaa tehdä.”

Ohjaaja ei ole koskaan väheksynyt mitään ryhmiä tai taiteenaloja. Mielikuvituksen maksimointi ei katso muotoa. ”Tosi monipuolista on aina ollu omakin meininki.” Läsnärock-festivaalillekin buukattiin aina bändit mahdollisimman laaja-alaisesti.

Mahdollisimman luovana pysymisen, mahdollisimman laaja-alaisen mielenkiinnon kirjon ja aina asioitten tosissaan tekemisen lisäksi tärkeintä on keskittyä juuri siihen omaan tekemiseen: ”Muitten tekemiset ei mulle kuulu”, Kuustie tokaisee.

Kuten jalkapallossa, myös teatterissa Kuustie on aina halunnut osallistaa mahdollisimman paljon. ”Ku ajautui lastenteatteriin, tärkeintä oli, että lapset eivät osaa tai pääse vaikuttamaan siihen, mitä voivat nähdä – joten halusin kaiken osaamiseni käyttää siihen, että he saavat mahdollisimman laadukasta tarjontaa.”

Ja taiteenkin pitää olla työtä: ”tekemisessä pitää tulla hiki.” Teatterin on parempi tuntua siltä, että tekee jotain, koska Kuustien kasvaessa kotona korostettiin ”kunniallisen ammatin” tärkeyttä. Laskentatoimen linjalta ei tullut kirjanpitäjää, mutta perheen hyväksyntä tuli kuitenkin. ”Pappa sanoi kuolinvuoteellaan, että susta pitää tulla vapaa taiteilija.”

Viisikymmenvuotiaana Kuustietä voi hyvällä omallatunnolla kutsua vapaaksi taiteilijaksi. Ikääntyminen on jotain opettanutkin. ”50 vuoden ikään päästessään oon vähitellen oppinut sanomaan ’ei’. Tai vaihtoehtoisesti, että ’joo, kymppitonnilla’.”

Kuustie höröttää jälleen. Kuolemanvakavasti.

Kaltio – Kolumni

Metsureiden tarina

Kinnunen 1/2024

Tarina alkaa (tietenkin) siitä, kun korporaatiopiru puvussaan kiipeää tunturiin hakemaan allekirjoitusta kauppakirjaan humaanilta maanomistajalta. ”Kaivosala on tulevaisuutta. Sahojen aika on […]