Tuffi films: Seurapeli. 120 min. K12. Ensi-ilta 21.8.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Jenni Toivoniemi. Näyttelijät Emmi Parviainen, Laura Birn, Samuli Niittymäki, Eero Milonoff, Christian Hillborg, Iida-Maria Heinonen, Paula Vesala, Paavo Kinnunen.
Mitzin (Emmi Parviainen) 25-vuotisjuhlista on kulunut kymmenen vuotta. Sama porukka järjestää päivänsankarille samassa paikassa saaristossa yllätysjuhlat, joihin mukaan tulevat myös uudet kumppanit. Erityisen näyttävästi saapuu Mitzin parhaan ystävän Veronikan (Laura Birn) ruotsalainen Hollywood-tähti Mikael (Christian Hillborg). Mukaan tulee myös Mitzin entisen poikaystävän Juhanan (Samuli Niittymäki) uusi, raskaana oleva tyttöystävä Ulla (Paula Vesala).
Keski-ikäistymässä olevat ystävykset ovat saaneet akateemista ja kaunokirjallista menestystä maailmassa, mutta kenenkään elämä ei ole kulkenut ristiriidattomasti. Kahdenkymmenen vuoden tuttavuuden aikana keskinäisiin suhteisiinkin on kertynyt puitavaa. Toveripiirin kuningatar Mitzi ei ilahdu yllätyssjuhlista ollenkaan. Hänen 25-vuotiaana asettamansa tavoitteet eivät ole toteutuneet, ja osa niistä ei enää voi toteutuakaan.
Juhlien alun kännykkäkuvamaratonin jälkeen laitteet kerätään koriin, josta ne saa takaisin vasta mantereella. Kun muu maailma rajautuu ulos, ystävykset pääsevät keskustelemaan omista kuulumisistaan ja tunteistaan aivan eri tasolla. Sekä menneisyydestä että nykyhetkestä tulee julki asioita, jotka muuten olisivat jääneet käsittelemättä.
Jenni Toivoniemi on osannut sijoittaa katsojille avautuvat paljastukset oikeisiin mittasuhteisiin, eikä niillä jäädä mässäilemään yhtään pidempään kuin on tarve. Vitsejäkään ei alleviivata tarpeettomasti. Hauskat ja vakavat teemat rytmittyvät oivallisesti. Kokonaisuuden taustalla väijyy suuri ulkopuolinen uhka, joka voisi tehdä kaikki ihmissuhdeongelmat tyhjiksi. Ilman sosiaalista mediaa juhlaporukka jää tuosta lähes tietämättömäksi.
Draamakomediat lepäävät käsikirjoituksen lisäksi hyvin usein roolituksen ja roolisuoritusten varassa. Seurapeli ei ole tästä poikkeus. Elokuvan hahmoilla on liki karikatyyriset roolit, jotka elokuva selittää syntyneen ryhmädynamiikan ja Veronikan harkinnan kautta. Härde (Eero Milonoff), Natali (Iida-Maria Heinonen) ja Janne (Paavo Kinnunen) kantavat perinteisen suomalaisen komedian rooleja, joista he kuitenkin murtautuvat irti. Alussa Hillborgin uskotellaan olevan lähes cameo-roolissa, joskin myöhemmin myös Mikaelin hahmo saa syvempiä ulottuvuuksia.
Tietyllä tapaa elokuvasta, kepeästä aiheestaan huolimatta, kasvaa allegoria koko länsimaisesta yhteiskunnasta. Jatkuva uutisvirta ja sitä kommentoiva sosiaalinen media saa meidät keskittymään ja ottamaan kantaa ”suuriin asioihin”, joihin meillä ei kuitenkaan ole todellista vaikutusvaltaa. Sen vuoksi lähellä olevat, henkilökohtaisesti olennaiset asiat, jäävät sivuun. Toivoniemen elokuva muistuttaa komedian keinoin, että lähelle on välillä hyvä katsoa.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
