Johanna Hulkko: Onnenpäiviä. 187 s. Atena 2023.
Johanna Hulkko on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu sekä aikuisille että nuoremmille lukijoille suunnattuja teoksia. Lapsiperheissä Hulkko tunnetaan esimerkiksi geokätköilyn maailmaan sijoittuvasta Geoetsivät-sarjasta.
Talvella 2022 Hulkko julkaisi Sanna Pelliccionin kanssa kuvakirjan Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto), joka kuvaa kahden pienen tytön elämää menneisyyden Oulussa, Raksilassa. Samoille kulmille oululaissyntyinen kirjailija palaa myös uusimmassa romaanissaan Onnenpäiviä.
Neljäsluokkalainen Hannele asuu isosiskon ja vanhempiensa kanssa korkeassa kerrostalossa, ”taivastornissa”. Parhaan ystävän Kaisan kanssa leikit sujuvat, mutta valitettavasti tytöt voivat puuhata yhdessä vain vapaa-ajalla. Hannele ei nimittäin käy Kaisan tavoin alueen omaa koulua, vaan on oppilaana yliopiston harjoittelukoulussa, ehkä tiedekunnan kansliassa työskentelevän äidin aloitteesta.
Vähitellen selviää, että Hannele ei viihdy koulussa. Luokan tyttöporukkaan on vaikeaa päästä mukaan, vaikka kuinka yrittäisi kertoa meheviä juttuja tai muistaa, ettei ”auskujen” tunneilla saa viitata. Kotona Hannelella on periaatteessa turvallista ja vakaata, mutta tyttö aistii aikuisten kireät välit ja oudot salaisuudet, joita ei kuitenkaan aivan vielä ymmärrä. Tuttua elämää horjuttaa myös isosiskon muuttaminen poikaystävän luokse.
Romaani koostuu Hannelen elämää kuvaavista lyhyistä välähdyksistä. Lukemaan houkutteleva jännite ei rakennu juonenkiemuroiden varaan vaan yksityiskohtaiseen lapsuuden ja aikakauden kuvaukseen, joissa molemmissa Hulkko onnistuu erinomaisesti.
Lapsen mielenmaisemien kuvaamisesta Hulkko antoi taidonnäytteen jo vuonna 2011 romaanissa Jostakin kotoisin, mutta Onnenpäivissä pannaan ehkä vieläkin paremmaksi. Hannelen moneen suuntaan heilahtelevat tunteet, toden ja kuvitelmien hienovarainen sekoittuminen ja lapsen kokemusmaailmasta nousevat järkeilyt koskettavat lukijaa ja tuntuvat aidoilta.
Hulkko tavoittaa hienosti myös sen, miten nuivasti lapsiin saatettiin 1970-luvulla suhtautua. Monissa tilanteissa lapset olivat lähinnä kiusankappaleita, jotka oli syytä häätää matkoihinsa niin kaupoista kuin pihamailta. Lapset olivat täysin alisteisessa asemassa suhteessa aikuisiin, eikä neuvotteluvaraa ollut.
Kuvaavaa on sekin, miten Hannelen koulussa kieltäydytään tunnistamasta kiusaamista: ”’Meidän koulussa ei ole kiusaamista’, rehtori sanoo. ’Tämä on kuitenkin harjoituskoulu.’ […] Rehtori aloittaa taas pitkän puheen. Hänen mielestään luokassa on vain vähän tavallista nahistelua. ’Lapset opettelevat sillä tavoin astumaan aikuisten maailmaan’, rehtori sanoo. ’Eihän se aina mukavaa ole, mutta ihmisen pitää oppia myös pitämään puolensa.'”
Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa. Hannele purskuttelee koulussa hammashoitajan ohjauksessa fluoria, ja isosiskon poikaystävä on pyörähtänyt Koijärvellä. Oululaisille ja Oulua muuten tunteville lisävivahdetta tuovat tietysti myös monet tunnistettavat paikat ja miljööt kuten Impolan kauppa ja Dookunin grilli.
Hulkon edellinen aikuisten romaani Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020) oli täynnä nokkeluutta, mutta teos käsitteli huumorin varjossa myös vakavampia aiheita. Onnenpäivien tunnelma on hyvin erilainen. Täysin synkkä tämäkään romaani ei ole, mutta Hannelen vaiheiden seuraaminen tartuttaa mieleen vaikeasti pois ravistettavaa haikeutta.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
Kirjailija Eeva-Maria al-Khazaali vieraili Ars Kärsämäen avajaisissa. Hän löysi näyttelystä monenlaisia tulkintoja kasvusta.
