Kategoriat

Lapsuuden laitamilla

Johanna Hulkko: Onnenpäiviä. 187 s. Atena 2023.

Johanna Hulkko on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu sekä aikuisille että nuoremmille lukijoille suunnattuja teoksia. Lapsiperheissä Hulkko tunnetaan esimerkiksi geokätköilyn maailmaan sijoittuvasta Geoetsivät-sarjasta.

Talvella 2022 Hulkko julkaisi Sanna Pelliccionin kanssa kuvakirjan Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto), joka kuvaa kahden pienen tytön elämää menneisyyden Oulussa, Raksilassa. Samoille kulmille oululaissyntyinen kirjailija palaa myös uusimmassa romaanissaan Onnenpäiviä.

Neljäsluokkalainen Hannele asuu isosiskon ja vanhempiensa kanssa korkeassa kerrostalossa, ”taivastornissa”. Parhaan ystävän Kaisan kanssa leikit sujuvat, mutta valitettavasti tytöt voivat puuhata yhdessä vain vapaa-ajalla. Hannele ei nimittäin käy Kaisan tavoin alueen omaa koulua, vaan on oppilaana yliopiston harjoittelukoulussa, ehkä tiedekunnan kansliassa työskentelevän äidin aloitteesta.

Vähitellen selviää, että Hannele ei viihdy koulussa. Luokan tyttöporukkaan on vaikeaa päästä mukaan, vaikka kuinka yrittäisi kertoa meheviä juttuja tai muistaa, ettei ”auskujen” tunneilla saa viitata. Kotona Hannelella on periaatteessa turvallista ja vakaata, mutta tyttö aistii aikuisten kireät välit ja oudot salaisuudet, joita ei kuitenkaan aivan vielä ymmärrä. Tuttua elämää horjuttaa myös isosiskon muuttaminen poikaystävän luokse.

Romaani koostuu Hannelen elämää kuvaavista lyhyistä välähdyksistä. Lukemaan houkutteleva jännite ei rakennu juonenkiemuroiden varaan vaan yksityiskohtaiseen lapsuuden ja aikakauden kuvaukseen, joissa molemmissa Hulkko onnistuu erinomaisesti.

Lapsen mielenmaisemien kuvaamisesta Hulkko antoi taidonnäytteen jo vuonna 2011 romaanissa Jostakin kotoisin, mutta Onnenpäivissä pannaan ehkä vieläkin paremmaksi. Hannelen moneen suuntaan heilahtelevat tunteet, toden ja kuvitelmien hienovarainen sekoittuminen ja lapsen kokemusmaailmasta nousevat järkeilyt koskettavat lukijaa ja tuntuvat aidoilta.

Hulkko tavoittaa hienosti myös sen, miten nuivasti lapsiin saatettiin 1970-luvulla suhtautua. Monissa tilanteissa lapset olivat lähinnä kiusankappaleita, jotka oli syytä häätää matkoihinsa niin kaupoista kuin pihamailta. Lapset olivat täysin alisteisessa asemassa suhteessa aikuisiin, eikä neuvotteluvaraa ollut.

Kuvaavaa on sekin, miten Hannelen koulussa kieltäydytään tunnistamasta kiusaamista: ”’Meidän koulussa ei ole kiusaamista’, rehtori sanoo. ’Tämä on kuitenkin harjoituskoulu.’ […] Rehtori aloittaa taas pitkän puheen. Hänen mielestään luokassa on vain vähän tavallista nahistelua. ’Lapset opettelevat sillä tavoin astumaan aikuisten maailmaan’, rehtori sanoo. ’Eihän se aina mukavaa ole, mutta ihmisen pitää oppia myös pitämään puolensa.'”

Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa. Hannele purskuttelee koulussa hammashoitajan ohjauksessa fluoria, ja isosiskon poikaystävä on pyörähtänyt Koijärvellä. Oululaisille ja Oulua muuten tunteville lisävivahdetta tuovat tietysti myös monet tunnistettavat paikat ja miljööt kuten Impolan kauppa ja Dookunin grilli.

Hulkon edellinen aikuisten romaani Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020) oli täynnä nokkeluutta, mutta teos käsitteli huumorin varjossa myös vakavampia aiheita. Onnenpäivien tunnelma on hyvin erilainen. Täysin synkkä tämäkään romaani ei ole, mutta Hannelen vaiheiden seuraaminen tartuttaa mieleen vaikeasti pois ravistettavaa haikeutta.