Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Johanna Hulkko: Onnenpäiviä. 187 s. Atena 2023.
Johanna Hulkko on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu sekä aikuisille että nuoremmille lukijoille suunnattuja teoksia. Lapsiperheissä Hulkko tunnetaan esimerkiksi geokätköilyn maailmaan sijoittuvasta Geoetsivät-sarjasta.
Talvella 2022 Hulkko julkaisi Sanna Pelliccionin kanssa kuvakirjan Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto), joka kuvaa kahden pienen tytön elämää menneisyyden Oulussa, Raksilassa. Samoille kulmille oululaissyntyinen kirjailija palaa myös uusimmassa romaanissaan Onnenpäiviä.
Neljäsluokkalainen Hannele asuu isosiskon ja vanhempiensa kanssa korkeassa kerrostalossa, ”taivastornissa”. Parhaan ystävän Kaisan kanssa leikit sujuvat, mutta valitettavasti tytöt voivat puuhata yhdessä vain vapaa-ajalla. Hannele ei nimittäin käy Kaisan tavoin alueen omaa koulua, vaan on oppilaana yliopiston harjoittelukoulussa, ehkä tiedekunnan kansliassa työskentelevän äidin aloitteesta.
Vähitellen selviää, että Hannele ei viihdy koulussa. Luokan tyttöporukkaan on vaikeaa päästä mukaan, vaikka kuinka yrittäisi kertoa meheviä juttuja tai muistaa, ettei ”auskujen” tunneilla saa viitata. Kotona Hannelella on periaatteessa turvallista ja vakaata, mutta tyttö aistii aikuisten kireät välit ja oudot salaisuudet, joita ei kuitenkaan aivan vielä ymmärrä. Tuttua elämää horjuttaa myös isosiskon muuttaminen poikaystävän luokse.
Romaani koostuu Hannelen elämää kuvaavista lyhyistä välähdyksistä. Lukemaan houkutteleva jännite ei rakennu juonenkiemuroiden varaan vaan yksityiskohtaiseen lapsuuden ja aikakauden kuvaukseen, joissa molemmissa Hulkko onnistuu erinomaisesti.
Lapsen mielenmaisemien kuvaamisesta Hulkko antoi taidonnäytteen jo vuonna 2011 romaanissa Jostakin kotoisin, mutta Onnenpäivissä pannaan ehkä vieläkin paremmaksi. Hannelen moneen suuntaan heilahtelevat tunteet, toden ja kuvitelmien hienovarainen sekoittuminen ja lapsen kokemusmaailmasta nousevat järkeilyt koskettavat lukijaa ja tuntuvat aidoilta.
Hulkko tavoittaa hienosti myös sen, miten nuivasti lapsiin saatettiin 1970-luvulla suhtautua. Monissa tilanteissa lapset olivat lähinnä kiusankappaleita, jotka oli syytä häätää matkoihinsa niin kaupoista kuin pihamailta. Lapset olivat täysin alisteisessa asemassa suhteessa aikuisiin, eikä neuvotteluvaraa ollut.
Kuvaavaa on sekin, miten Hannelen koulussa kieltäydytään tunnistamasta kiusaamista: ”’Meidän koulussa ei ole kiusaamista’, rehtori sanoo. ’Tämä on kuitenkin harjoituskoulu.’ […] Rehtori aloittaa taas pitkän puheen. Hänen mielestään luokassa on vain vähän tavallista nahistelua. ’Lapset opettelevat sillä tavoin astumaan aikuisten maailmaan’, rehtori sanoo. ’Eihän se aina mukavaa ole, mutta ihmisen pitää oppia myös pitämään puolensa.'”
Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa. Hannele purskuttelee koulussa hammashoitajan ohjauksessa fluoria, ja isosiskon poikaystävä on pyörähtänyt Koijärvellä. Oululaisille ja Oulua muuten tunteville lisävivahdetta tuovat tietysti myös monet tunnistettavat paikat ja miljööt kuten Impolan kauppa ja Dookunin grilli.
Hulkon edellinen aikuisten romaani Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020) oli täynnä nokkeluutta, mutta teos käsitteli huumorin varjossa myös vakavampia aiheita. Onnenpäivien tunnelma on hyvin erilainen. Täysin synkkä tämäkään romaani ei ole, mutta Hannelen vaiheiden seuraaminen tartuttaa mieleen vaikeasti pois ravistettavaa haikeutta.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.