TaikaBox: Born Old – Tietäjä iänikuinen. Yhteistuottaja, JoJo – Oulun Tanssin Keskus. Kesto 40 min. Koreografia Tanja Råman, visuaali- ja ääniympäristö John Collingswood, tanssi ja laulu Marjo Kiukaanniemi.
Esitykset Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaalilla Teatterin Vinttikamarissa lauantaina 5.5. klo 11 ja 14.
Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaalilla nähdään myös maaliskuussa kantaesityksensä saanut TaikaBoxin tulkinta Kalevalan hahmoista.
Mitä tiedät Kalevalasta?
Kahdeksanvuotias miettii. ”Lemminkäisen. Se uhkas jotain tyyppiä kolme kertaa. Sen vihollinen on Loihu.”
Niinkö?
”Ei kun Louhi. Se tekee pakkasta. En tiedä ketään muuta.”
Kuulostaako Väinämöinen tutulta?
”Joo, se joutu Antero Vipusen vatsaan!”
Ehkäpä Tietäjä iänaikuinen − Born Old avartaisi koehenkilömme kalevalaista tietoisuutta: koreografi Tanja Råmanin, visualisti-äänisuunnittelija John Collingswoodin sekä tanssija Marjo Kiukaanniemen teos elävöittää kansalliseeposta laulun, tanssin ja tarinoinnin keinoin.
Lähtöasetelma on hieman kuin muskarissa. Yleisö istuu pienen pyöreän näyttämön ympärillä tuoleilla ja patjoilla. Lapsen luonteva paikka on lattialla aikuisen jalkojen juuressa.
Miellyttävän rauhallinen ja lähelle tuleva esitys poimii Kalevalasta jokusen ainesosan. Aluksi maailma tietysti syntyy sotkan munasta, minkä jälkeen Väinämöinen muun muassa luo kasvit, lähtee Pohjolaan, ryöstää sammon, pakenee ja taistelee merihirviö Iku-Tursoa sekä Pohjan akkaa vastaan. Lemminkäisen silpomiseen ja Kullervon verilöylyyn ei lasten kuullen viitata.
Väinämöis-keskeisten tapahtumien ohella huomio kiinnittyy kauniiseen äänimaisemaan: Collingswood kasaa Kiukaanniemen laulusta viiveen avulla harmonioita, joissa sävelet kerrostuvat kuin laulajia olisi useampia.
Lähes yhtä hyvin toimii toinen tekninen keino, näyttämön digitaalinen ”maalaaminen” valolla. Esimerkiksi luomisjaksossa lattiaan piirtyy Kiukaanniemen liikkeiden perässä vihreitä versoja ikään kuin tanssija maalaisi ne. Mainiolta näyttää myös sammon visualisointi hammasrataskoneistoksi, joka rakentuu pikkuhiljaa yhä mutkikkaammaksi ja nopeammin pyöriväksi.
Tuloksena on sympaattisen pienimuotoinen ekskursio muutamaan kalevalaiseen teemaan. Tästä on hyvä jatkaa itse eepokseen. Lähempään tutustumiseen kannustaa (ainakin maaliskuisessa esityksessä käyty) loppukeskustelu yleisön kanssa.
Näytöksen jälkeen katsojilla on mahdollisuus kokeilla, miten valoefektit reagoivat heidän omiin liikkeisiinsä. Nyt ainoa lapsikatsoja − testihenkilömme − maalasi hetkessä koko lattian. Riittääköhän tila useammalle?
Valolla maalaaminen merkitsi kahdeksanvuotiaalle esityksen huipennusta. Mutta laajeniko kalevalainen tajunta? Oliko tarinassa jotain uutta?
”Se merihirviö. Ja se tyyppi, joka tuhos laivoja!”
Näin sivistys karttuu; uutta oli myös Ututyttö, joka huokui sumun sammon ryöstäjien kiusaksi. En tiennyt, että Kalevalassa on sellainenkin.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
