Veitsiluodon poika

Vuonna 2020 syöpään kuollut Jorma ”Jope” Ruonansuu (s. 1964) oli viihdyttäjä koko elämänsä. Tuoreessa dokumenttiaineistoihin ja haastatteluihin perustuvassa elokuvassa Jope ite käydään läpi kemiläisen uraa. Elokuvan perusteella Ruonansuu mieltä painoi koko elämän ajan koulukiusaaminen ja se, että hän koki oman kehonsa vieraaksi.

Kansantaiteilija ja imitaattori Ruonansuu syntyi Kemissä, Nällintiellä. Isä oli töissä Veitsiluodon tehtailla, ja sinne osa sisaruksistakin päätyi työelämään. Myös Jope työskenteli tehtailla hetken aikaa, mutta sitten ”humpuuki”, kuten isä muotoili, vei mennessään.

Lapsuudessa nähty Kirkan keikka sai nuoren pohtimaan, miltä Kirkasta tuntui, kun koko Kemi oli tullut häntä katsomaan. Jope oli mukana erilaisissa bändeissä rumpalina, ja oppi helposti soittamaan soitinta kuin soitinta. Televisiosta nähty Klaus Thomasson johdatti kokeilemaan imitoinnin saloja. Vaikka isä toivoi pojastaan uransa jatkajaa, hän kuitenkin järjesti 16-vuotiaalle keikan tikkakerhonsa juhliin. Esityksen jälkeen kiertäneeseen hattuun kertyi 300 markkaa ja uusia keikkoja.

Paria vuotta myöhemmin Kemin keikoilla kouliintunut Ruonansuu oli jo koko valtakunnan televisiossa, muun muassa Thomassonin Klaustrofobiassa. Eikä aikaakaan, kun ”humpuuki” oli tuottanut huolestuneen isän pojalle uudenkarhean Volvon ja ison omakotitalon Mäntylästä.

Veitsiluotolaiseksi kasvatetusta pojasta eivät tietyt asenteet koskaan lähteneet pois. Viihdetaiteilijan uralle ne eivät välttämättä olleet eduksi. Ruonansuulla tuntui olleen musiikkihommista hankittuihin rahoihin samanlainen suhde kuin kiinteistönhoitajasta laulajaksi ja radiokoomikoksi nousseella Gösta Sundqvistilla. Ei niistä pitäisi veroja maksaa.

Dokumentin käsikirjoittaneet Mika Räinä, ohjaaja Marko Talli ja leikkaaja Nikke Bagge yhdistelevät taitavasti Jopet Show’n (kuusi kautta YLEllä) sketsejä Ruonansuun elämäntapahtumiin. Esimerkiksi lapsena lemmikkinä ollut kissa Viiru on päässyt mukaan myös tv-hupailuun. Ruonansuu siis ammensi viihteeseensä paljon todellisia tapahtumia omasta elämästään. Useimpiin kerrottuihin tapahtumiin on taustaksi löydetty jonkinlaista filmimateriaalia tai valokuvia. Herkullisimpien juttujen kuva-aineistopuutteet on korvattu lyhyillä animaatioilla.

Tekijät kunnioittavat jälkeenjääneiden näkemystä Ruonansuusta. Puoliso Mari Ruonansuu, äiti Laila Ruonansuu, siskot ja veljet saavat laajasti kertoa liian aikaisin menehtyneestä läheisestään. Osin sukulaisten kertomat tulkinnat tuntuvat menevän liian pitkälle. Toisen pään sisään ei pääse, vaikka kyseessä olisi samaa verta oleva ihminen. Tällaista ylitulkintaa mielestäni on ajatus, että Ruonansuu olisi halunnut olla Vesa-Matti Loirin kaltainen monien eri taiteenalojen arvostettu taitaja.

Toki läheisillä on täysi oikeus omiin käsityksiinsä rakkaan ihmisen kohtalosta. Mutta mielestäni Ruonansuun tarina olisi toiminut paremmin omillaan, antamalla tekojen puhua. Arvostetun kansantaiteilijan kunnioittaminen dokumentaarisella elokuvalla olisi riittänyt. Kokonaisuus on kaikesta huolimatta hyvä läpileikkaus Ruonansuun elämään ja uraan.

Ruonansuu suunnitteli uransa aikana useampaan otteeseen oman elokuvan tekemistä. Sellaiselle oli kiinnostustakin, mutta aikataulut eivät vain loksahtaneet kohdilleen. On kunnioitettavaa, että myös kotimaisia dokumentteja tuodaan taas elokuvateattereihin.