Shokkiterapiaa meille tavallisille

Kajaanin kaupunginteatteri: Kemiaa
Kantaesitys Seminaarin näyttämöllä 5.2.2022
Ohjaus Aleksis Meaney, käsikirjoitus Jacob Marx Rice, suomennos Topi Lindh ja Aleksis Meaney, näyttämöllä Salla Loper ja Jose Viitala
Lavastus Riitta Raunio ja Henri Pyy, puvut Soile Savela, valot Henri Pyy, äänet Sinikka Isoniemi, kampaukset ja maskeeraussuunnittelu Emma Loponen

Kyllä vain. Otsikossa seisoo sana ”tavallisille”, enkä ole laittanut sitä edes lainausmerkkeihin, sillä suomen kielessä lainausmerkit eivät muuta sanan merkitystä vaan osoittavat vain, että niiden välissä on suoraa lainausta jonkun puheesta tai kirjoituksesta.

Sana on toki aivan liian lavea ja monitulkintainen, mutta tässä tapauksessa, arviossa Kajaanin kaupunginteatterin kantaesityksestä nimeltä Kemiaa,se on mielestäni hyvinkin paikallaan. Amerikkalaisen Jacob Marx Ricen teksti käsittelee nimittäin mielenterveyden ongelmia, joista kaksi, manian ja masennuksen hän on ruumiillistanut kahteen näyttelijään.

Näytelmän masentunut nainen Steph (Salla Loper) on varsinainen mielenterveysongelmien kokemusasiantuntija, joka on yrittänyt itsemurhaakin ensimmäisen kerran jo yksitoistavuotiaana. Maniassa pyörivä mies Jamie (Jose Viitala) puolestaan ei pysty myöntämään, että hänessä olisi jotakin vikaa; ei, vaikka pahimmassa maanisessa vaiheessaan on valvonut yhtä mittaa viisi vuorokautta ja yrittänyt kuoria itsensä kuin banaanin.

Sattumalta nainen ja mies tapaavat yhteisen psykiatrin vastaanottohuoneessa, tutustuvat ja rakastuvat. Siitä alkaa yhteinen rämpiminen kohti parempaa.

Näytelmän ovat suomentaneet sen ohjaaja Aleksis Meaney ja teatterin videoveikko Topi Lindh. Kun näin pätkän näytelmästä etukäteen, ihmettelin hieman kaksikon tapaa käsitellä tekstiä. He ovat nimittäin suomentaneet tekstin varsin uskollisesti kaikkine amerikkalaistermeineen, paikkoineen ja hoitokäytäntöineen.

Ajattelin, ettei tällaisen tekstin suomentamisessa riitä, että vain repliikit käännetään, vaan myös koko näytelmän viitekehys vaatisi suomennosta. Mielenterveysongelmat ovat nimittäin myös hyvin kulttuurisidonnaisia. Nähtyäni vajaan puolentoista tunnin kokonaisuuden huomaan, että kaksikon valinta on ihan paikallaan. APAt, tautiluokitukset ja Harvardit ja ulkoministeriunelmat vieraannuttavat tekstiä sopivasti vastaanotettavaksi, ja mania ja masennus pysyvät silti erinomaisen ymmärrettävinä.

Juonen tasolla Kemiassa ei tapahdu paljonkaan, mutta silti enemmän kuin tarpeeksi. Toisiinsa tutustuva pariskunta yrittää elää normaalia elämää tautiensa ja lääkkeidensä kanssa, mutta työtäkin pitäisi tehdä, ja toisen rakkauteen luottaa.

Steph manifestoi useaankin otteeseen, että myöntämällä rakastavansa Jamieta hän tuhoaisi tämän. Jamie puolestaan on varma tunteistaan, mutta ei omissa höyryissään lopulta pysty auttamaan katon romahtamista odottavaa Stephiä tavalla, jota tämä odottaa.

Kemiaa ei todellakaan ole mikään kepoinen lauantai-illan viihdyke. Itse asiassa se saa katsojansa varsin sanattomaksi.

Kun käsiohjelmasta lukee, kuinka Suomessa oli jo puoli vuosikymmentä sitten yli 400 000 masennuslääkkeiden käyttäjää, ymmärtää, millaisesta kansanterveydellisestä ongelmasta ja miten valtavasta määrästä henkilökohtaista kärsimystä nyt puhutaan. Alle 19-vuotiaita heistä oli lähes 16 000.

Ja nyt heistä kaksi on tuossa lavalla meidän edessämme: kaksi ihmistä, joiden ainoa apu ainakin tämän tekstin perusteella ovat reseptit, joita lääkärit heille varttitunnin tapaamisten jälkeen kirjoittavat. Muuhun kun ei ole aikaa, vaikka potilaan taskussa olisi kuinka mainio amerikkalainen sairausvakuutus tahansa.

Näytelmän nimi on tulkittavissa ainakin kolmella tavalla. Ensiksikin Stephin ja Jamien välillä on kemiaa, toiseksi heidän ongelmansa liittyvät heidän dopamiini- ja serotoniini-aineenvaihduntaansa. Kolmanneksi noita ongelmia yritetään ratkoa kemiallisilla yhdisteillä, joilla on ihmeellisiä nimiä.

Tästä kaikesta Meaney on ohjannut napakan ja tiiviisti asiaan keskittyvän näytelmän, jolle Loper ja Viitala antavat uskottavat kehot ja mielet. Syvälle menevää ja raastavaakin dialogia Meaney keventää leikkauksilla, jossa niin Steph kuin Jamiekin astuvat näytelmästä ulos ja puhuvat suoraan katsojille.

Yksi teatterin ensimmäisen kerran käyttämän läheisyyskouluttajan koreografisista oivalluksista on se, että Steph kertoo yleisölle ennen pariskunnan intiimiä hetkeä, että nyt me hypätään kahdeksan minuuttia eteenpäin. Tämäkin antaa katsojalle tilaa hengittää.

Loper ja Viitala tekevät Stephin ja Jamien suhteesta kokonaisen lähestymisvaiheineen, onnen hetkineen ja kasautuvan pahan olon riivaamine tapahtumineen. Alussa pariskunnan tunteet ovat tasan, mutta Steph vajoaa yhä syvemmälle masennukseen sitä mukaa, kun Jamie antaa maanisuudelleen periksi työuralla edetäkseen.

Jamien uran huippuhetki, varapresidentin tapaaminen, rinnastuu suoraan siihen, että Steph hankkii itselleen potkut ja jää kolmeksi viikoksi vuoteeseensa makaamaan. Ongelmat eivät ole – näin siis Jacob Marx Rice painottaa – vain yhden yksittäisen ihmisen ongelmia vaan myös sosiaalisista verkoista kasvavia. Koska ne ovat myös sellaisia, meillä tavallisten ongelmiemme kanssa painiskelevilla on kyky auttaa, jos vain tahdomme ja avun tarpeen huomaamme.

Teatteri on varustanut näytelmän K13-leimalla, eikä yhtään turhaan. Teatteri järjestää näytelmän yhteyteen kaksi keskustelutilaisuutta (4.3. ja 8.4.), joissa ovat mukana ohjaaja Meaneyn lisäksi Kainuun kriisikeskuksen kriisikeskusjohtaja Sari Huovinen sekä ensimmäisessä tilaisuudessa kriisityöntekijä Saija Oittinen, toisessa Mari Niinimaa ja Sanna Seppänen. Yhdessä purkamista löytyisi varmaan useammastakin esityksestä.

Kemiaa kuuluu myös teatterin kiertueohjelmistoon.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]