Routa Company: Spoon River antologia. Ensi-ilta Kajaanin Generaattorissa 1.4.2022.
Perustuu Edgar Lee Mastersin runoteokseen.
Koreografia Jouni Järvenpää; tanssi Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri; valot ja lavasteet Jari Haavikko; puvut Soile Savela; musiikki King Crimson: Red (1974); ääniohjelmointi Anssi Laiho.
Ajatus on kiehtova.
Otetaan 107-vuotias amerikkalaisen kirjallisuuden suurteos, laaditaan siitä koreografia 48-vuotiaaseen progeklassikkoon ja pannaan kaksi-kolmekymppiset tanssijat tekemään niistä kokonainen nykytanssiteos.
Syntyy Spoon River antologia, aprillipäivänä ensi-iltansa saanut kajaanilaisen Routa Companyn uusin tuotanto, ja mielenkiintoinenpa syntyykin.
En tiedä, ketkä yrittäisivät niin vimmatusti tehdä mahdottomasta mahdollista kuin nykytanssijat, ja sellaisesta teoksesta nytkin on kysymys. Edgar Lee Mastersin runoelma ei nimittäin ole mikään pikkujuttu tai vaikkapa luontoa maalaileva runoteos, vaan se käsittää 244 kuvitteellisen Spoon Riverin pikkukaupungin vainajaa ja hautausmaan asukasta ja heidän itse laatimaansa hautakirjoitusta.
On tietysti selvää, etteivät koreografi Jouni Järvenpää tai tanssijat Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri voi mitenkään edes kuvitella luonnehtivansa kaikkia tai edes osaa kuolleista spoonriveriläisistä. Työryhmä onkin tarttunut teokseen toisin, tai oikeastaan yllättävän uskollisena alkuperäisteokselle: kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille. Meidän on hyvä kuulla heidän tarinansa ja ymmärtää, että joskus aikoinaan hekin olivat osa tätä yhteisöä ja ovat sitä edelleen, vaikka meidän on niin helppoa unohtaa heidät viimeisille leposijoilleen.
Esityksen loppupuolella asia konkretisoituu, kun tanssijakolmikko pysähtyy ja tuijottaa meitä Spoon Riverin asukkaita vaiti ja paikallaan muutaman minuutin ajan. Siinä on aikaa miettiä mustasukkaisuusdraamoja, oikeustalon polttoa, abortteja, vararikkoja ja siellä täällä pilkahtelevaa iloa.
Minulle Edgar Lee Mastersin kirjoittamat kaupungin asukkaiden omat muistosanat ovat siellä täällä pilkahtelevasta humoristisuudestaan ja vainajia kunnioittavasta peruslämmöstään huolimatta enimmäkseen synkkiä. Ne ovat täynnä pettymystä elämään, kipeitä sattumuksia, väärin ymmärtämistä, heitteille jättämistä ja salaisuuksia, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Esityksessä tämä korostuu tavalla, jolla tanssijat ovat lavalla enimmäkseen tiukan ilmeettöminä niin, että ne kaksi tai kolme hymyä varmasti erottuvat.
Kuolemassaan vainajat ovat ja liikkuvat pääasiassa yksin. Kun heidän muistonsa kuljettavat heidät menneeseen, tanssijatkin ottavat toisiinsa kontaktia. Yksi osa esitystä olemme todellakin me katsojat, joita vainajat suomalaisen marssilaulun kornien sanojen tapaan katsovat mullasta maan kuin isät poikiaan.
Esitys lähtee liikkeelle verkkaisesti. Tanssijat kiertävät lavastaja Jari Haavikon luomia, hautakiviä ja ruumisarkkuja muistuttavia sisältä valaistuja laatikoita. Viipuri ja Sakko liikkuvat ikään kuin tutkien maata, johon heidät on laskettu. Postin tehtäväksi jää näytellä kyljelleen kumottuja patsaita, joiden jalustoiksi Haavikon laatikot hienosti asettuvat.
Ääntä ei alkuun ole lainkaan, vain tanssijoiden tuottamia naksahduksia ja huokauksia ja purukumin vätkyttämisestä irtoavaa tuttua rytmiä. Kun King Crimsonin musiikki lopulta alkaa soida, se tulee kumman hiljaa ikään kuin korostaen varovaisuutta, jolla vainajat kömpivät esiin meidän muistoistamme.
Loppu onkin sitten äänen ja liikkeen hurmaavaa loistoa. Proge soi juuri niin kovaa kuin sen pitääkin soida ja tanssijat innostuvat villiin menoon aivan niin kuin ikikahleistaan irtautuneiden olentojen uskoo tekevän, tai ei ehkä sittenkään hautausmaa asukkaiden, vaan Lee Mastersin teoksen epilogin esittelemien Belsebubin, Lokin ja Jogarindan.
Sitten, yhtäkkiä: matka on lopussa. Tunti on kulunut. Miten mitätön aika se onkaan ikuisuuden rinnalla. Miten turhaa pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat jo menneet.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
Kirjailija Eeva-Maria al-Khazaali vieraili Ars Kärsämäen avajaisissa. Hän löysi näyttelystä monenlaisia tulkintoja kasvusta.
Tapani Rantalan näyttely Kaikki on ollut mahdollista on esillä Kemin taidemuseossa 7.6.–9.8.2025. Kriitikko Helki Kallio yllättyi näyttelyssä positiivisesti.
”Vaikkakin teos on nimetty dekkariksi, murhat ja niiden setvintä on sivuosassa.” Matti A. Kemi luki Aurora Sainion esikoisteoksen Älä anna syntejäni anteeksi.
Sarjakuvataiteilija Aapo Kukko on kuvittanut ahkerasti muitten käsikirjoituksia. Matti A. Kemi paneutui kahteen uudehkoon Kukon kuvittamaan teokseen.
