
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Routa Company: Spoon River antologia. Ensi-ilta Kajaanin Generaattorissa 1.4.2022.
Perustuu Edgar Lee Mastersin runoteokseen.
Koreografia Jouni Järvenpää; tanssi Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri; valot ja lavasteet Jari Haavikko; puvut Soile Savela; musiikki King Crimson: Red (1974); ääniohjelmointi Anssi Laiho.
Ajatus on kiehtova.
Otetaan 107-vuotias amerikkalaisen kirjallisuuden suurteos, laaditaan siitä koreografia 48-vuotiaaseen progeklassikkoon ja pannaan kaksi-kolmekymppiset tanssijat tekemään niistä kokonainen nykytanssiteos.
Syntyy Spoon River antologia, aprillipäivänä ensi-iltansa saanut kajaanilaisen Routa Companyn uusin tuotanto, ja mielenkiintoinenpa syntyykin.
En tiedä, ketkä yrittäisivät niin vimmatusti tehdä mahdottomasta mahdollista kuin nykytanssijat, ja sellaisesta teoksesta nytkin on kysymys. Edgar Lee Mastersin runoelma ei nimittäin ole mikään pikkujuttu tai vaikkapa luontoa maalaileva runoteos, vaan se käsittää 244 kuvitteellisen Spoon Riverin pikkukaupungin vainajaa ja hautausmaan asukasta ja heidän itse laatimaansa hautakirjoitusta.
On tietysti selvää, etteivät koreografi Jouni Järvenpää tai tanssijat Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri voi mitenkään edes kuvitella luonnehtivansa kaikkia tai edes osaa kuolleista spoonriveriläisistä. Työryhmä onkin tarttunut teokseen toisin, tai oikeastaan yllättävän uskollisena alkuperäisteokselle: kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille. Meidän on hyvä kuulla heidän tarinansa ja ymmärtää, että joskus aikoinaan hekin olivat osa tätä yhteisöä ja ovat sitä edelleen, vaikka meidän on niin helppoa unohtaa heidät viimeisille leposijoilleen.
Esityksen loppupuolella asia konkretisoituu, kun tanssijakolmikko pysähtyy ja tuijottaa meitä Spoon Riverin asukkaita vaiti ja paikallaan muutaman minuutin ajan. Siinä on aikaa miettiä mustasukkaisuusdraamoja, oikeustalon polttoa, abortteja, vararikkoja ja siellä täällä pilkahtelevaa iloa.
Minulle Edgar Lee Mastersin kirjoittamat kaupungin asukkaiden omat muistosanat ovat siellä täällä pilkahtelevasta humoristisuudestaan ja vainajia kunnioittavasta peruslämmöstään huolimatta enimmäkseen synkkiä. Ne ovat täynnä pettymystä elämään, kipeitä sattumuksia, väärin ymmärtämistä, heitteille jättämistä ja salaisuuksia, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Esityksessä tämä korostuu tavalla, jolla tanssijat ovat lavalla enimmäkseen tiukan ilmeettöminä niin, että ne kaksi tai kolme hymyä varmasti erottuvat.
Kuolemassaan vainajat ovat ja liikkuvat pääasiassa yksin. Kun heidän muistonsa kuljettavat heidät menneeseen, tanssijatkin ottavat toisiinsa kontaktia. Yksi osa esitystä olemme todellakin me katsojat, joita vainajat suomalaisen marssilaulun kornien sanojen tapaan katsovat mullasta maan kuin isät poikiaan.
Esitys lähtee liikkeelle verkkaisesti. Tanssijat kiertävät lavastaja Jari Haavikon luomia, hautakiviä ja ruumisarkkuja muistuttavia sisältä valaistuja laatikoita. Viipuri ja Sakko liikkuvat ikään kuin tutkien maata, johon heidät on laskettu. Postin tehtäväksi jää näytellä kyljelleen kumottuja patsaita, joiden jalustoiksi Haavikon laatikot hienosti asettuvat.
Ääntä ei alkuun ole lainkaan, vain tanssijoiden tuottamia naksahduksia ja huokauksia ja purukumin vätkyttämisestä irtoavaa tuttua rytmiä. Kun King Crimsonin musiikki lopulta alkaa soida, se tulee kumman hiljaa ikään kuin korostaen varovaisuutta, jolla vainajat kömpivät esiin meidän muistoistamme.
Loppu onkin sitten äänen ja liikkeen hurmaavaa loistoa. Proge soi juuri niin kovaa kuin sen pitääkin soida ja tanssijat innostuvat villiin menoon aivan niin kuin ikikahleistaan irtautuneiden olentojen uskoo tekevän, tai ei ehkä sittenkään hautausmaa asukkaiden, vaan Lee Mastersin teoksen epilogin esittelemien Belsebubin, Lokin ja Jogarindan.
Sitten, yhtäkkiä: matka on lopussa. Tunti on kulunut. Miten mitätön aika se onkaan ikuisuuden rinnalla. Miten turhaa pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat jo menneet.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä”, Outi Hytönen kirjoittaa Linnea Axelssonin August-palkitusta runoelmasta. Suomeksi kirjan on kääntänyt ja kustantanut Kielettären Kaija Anttonen.
Hanna Holopaisen ja Satu Kohon Paikkatunne taiteessa -projekti alkoi syksyllä 2022 Unkarissa. Tämä artikkeli on kirjoitettu Holopaisen verkkosivustolla aiemmin julkaistun blogi-päiväkirjan pohjalta Kaltiolle.
Kemijoen kulttuurituki ry:n tuottama, Rovaniemellä Korundin konserttisalissa 1.9.2022 ensi-iltansa saanut Karvalakkiooppera teki historiaa monella tavalla. Amanda Hakoköngäs haastatteli oopperan tuottaja Olli Tiuraniemeä.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.