Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Totuutta etsimässä rajapinnoilta
JP Koskinen: Hukkuva maa. Like 2020.
Jukka Elias Vaaterin katoaminen oli sensaatio, sillä hän oli suuren luokan teollisuusmoguli, poliittisen uran lopettamisesta ilmoittanut entinen kauppa- ja teollisuusministeri, joka antoi medialle auliisti kimakoita lausuntoja asiasta kuin asiasta. Katoamisesta on kulunut jo viisi vuotta, mutta hänen puolisonsa Amanda uskoo miehensä palaavan, sillä hän saa kaksi kertaa vuodessa Jukan lähettämän kortin. Hänen poikansa Niklas, muistikatkoksista kärsivä ilmastotutkija, sanoo äidin itsensä lähettäneen kortit. Nyt Sandra-tytär haluaisi ehdottomasti julistaa isänsä kuolleeksi käytännön syistä.
Siinä puitteet JP Koskisen (1968) 20. romaanille Hukkuva maa. Ei, kyseessä ei suinkaan ole dekkari vaan kantaa ottava psykologinen ihmissuhde- ja ilmastonmuutosromaani. Koskinen on terävä havainnoitsija, jonka teksti on juohevan asiallista ja lauseet täyteen ladattu merkityksiä.
Vaaterin ruumista sen paremmin kuin autoakaan ei ollut löydetty, mutta nyt, viiden vuoden jälkeen uuden tutkinnan avauduttua epäilykset kohdistuvatkin Niklakseen. Miksi hän olisi tappanut isänsä? Motivaatiota kun ei ole, ellei perinnön vonkaamista hyvissä ajoin lasketa sellaiseksi. Tietysti ilmastotutkijan ja teollisuuspomon tarkoitusperät sotivat useinkin toisiaan vastaan mutta tuskin johtaisivat murhaan. Toisaalta Niklas oli saanut isä-Vaaterin katoamisen aikoihin päävamman, jonka seurauksena muistinmenetys olisi voinut tehdä tepposet.
Koskinen on romaanissaan tiukasti ajan hermolla, mutta hän ei ole fanaatikko vaan asioiden taustoittaja. Täsmällisesti ja asiatuntevasti hän valottaa jäätiköiden sulamista ja meriveden korkeuden nousemista. Koskisen romaanissa eletään tässä ja nyt mutta ei asetuta maailmanlopun odotukseen.
Niklas etsii totuutta vaikka ei muista kaikkea. Hänen hartioilleen ilmastotutkijana on sovitettu messiaaninen maailman pelastajan rooli, besserwisser, joksi hän itse ei tunnistaudu. Meri toimii Niklakselle niin symbolina kuin konkreetisti avainasemassa hänen työnsä kannalta. Koskinen lisää kierroksia teoksen edetessä loppua kohti ja jännitys tihentyy sivu sivulta. Totuus paljastuu karulla tavalla pala palalta. Niklas luennoi rohkeasti muutoksista, jotka realisoituvat vasta vuosikymmenten päästä. Ilmasto lämpenee ainakin neljä astetta esiteolliseen aikaan verrattuna.
Niklas kerää tutkimuksillaan myös vihamiehiä, jotka eivät kaihda käyttää rankkojakaan keinoja hänen tukahduttamisekseen. Uhkakuvat ovat totta, mutta ihmiset jatkavat samaan malliin, kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Koskinen on kirjoittanut modernin yhteiskuntaromaanin, jossa suomitaan länsimaista kulutusyhteiskuntaa sekä ihmisen loputonta ahneutta syvällisellä ja tuoreella tavalla.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.