
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Yellow Film & TV: Napapiirin sankarit 4. 87 min. Ensi-ilta 23.12.2022. K7.
Ohjaus Juha Wuolijoki, käsikirjoitus Pekko Pesonen, kuvaus Juge Heikkilä, lavastus Tuomas Kyrö, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, äänisuunnittelu Joonas Jyrälä, leikkaus Harri Ylönen.
Rooleissa: Heikki Ranta, Pamela Tola, Mikko Töyssy, Timo Lavikainen, Kari Ketonen, Maarit Poussa, Anna-Leena Härkönen, Kari Hietalahti, Tommi Eronen, Heikki Silvennoinen, Jussi Lampi, Pertti Sveholm, Ilkka Koivula.
Napapiirin sankarit 4 ei jää kiinni näyttelijätyöskentelystään vaan mitättömän köykäisestä ja säntäilevästä käsikirjoituksestaan. Tämä ei ole käsikirjoittajakonkari Pekko Pesosen parhaimmistoa, eikä mairittele Juha Wuolijoenkaan saavutuksia ohjaajana. Neljäs osa elokuvasaagassa harvoin enää tarjoaa mitään suuria oivalluksia.
Wuolijoki on ohjannut vuonna 2004 kulttimaineeseen nousseen suomalaisen adaptaation Gourmet Clubista. Jo tuolloin näyttelijäkaarti oli sangen nimekäs televisioelokuvan esikoisohjaukseksi. Tälläkin kertaa Napapiirin sankareihin saadaan houkuteltua Kittilän runkkareiksi Kari Hietalahti ja Tommi Eronen. Myös Pertti Sveholm vilahtaa valkokankaalla ja tekee muutaman minuutin välähdyksellään mieleenpainuvan sivuroolin, samoin Heikki Silvennoinen hömelönä hyönteistutkijana. Aiempia jaksoja leppoisalla asenteellaan kantanut Jussi Vatanen tajusi kieltäytyä neljännestä osasta, joten hänet on häveliäästi kirjoitettu hahmona edesmenneeksi.
Seikkailijakolmikosta Heikki Ranta, Mikko Töyssy ja Timo Lavikainen hoitavat roolinsa leppoisan rennosti. Pamela Tola tiuskii äkäisesti mutta omaa jälleen valloittavan karisman naispääosaan flirtillään ja äksyilyllään. Kari Ketonen muokkautuu juuri sellaiseksi reppanaksi, millaisena hänet aiemmissa elokuvasarjan jaksoissa on näytetty. H:n metateesia eli hoon päältä puhumistakin saadaan näyttelijätyöskentelyyn suhteellisen luovasti ujutettua, vaikka roolihahmot välillä horjahtelevatkin väärien tavujen ja painotusten puolelle.
Arvostelin alkuun käsikirjoitusta ja jatkankin näiden lyhyiden kehujen jälkeen elokuvan sisältöä: sitä ei nimittäin paljoa kerrottavaksi ole. Tällä kertaa odysseian narratiivin agentiksi muodostuu tofun saaminen Lapin jänkällä. Loputtoman tuntuisen Hummer-kaahailun ohessa saadaan sydänkohtaus ja menetetään lemmikki. Myös Teslalla ajellaan ja paasataan ilmaston lämpenemisestä.
Komediallisen elokuvan vitsikkyys ei kanna. Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen. Kari Hietalahti yrittää loihtia jotain rytmiikkaa, mutta hänkin sortuu viinan meneväksi safarioppaaksi eli Kittilän runkkariksi.
Ylipitkän prologin kautta elokuvan pilkahduksina on seuraavia havaintoja: revontulia saadaan tällä kertaa säästeltyä valkokankaalla vajaan tunnin kohdalle asti, Joulupukki vilahtaa vasta tunnin ja vartin jälkeen. Kiinalaisia turisteja ja poroja nähdään aiemmin ja paljastuu, että kiinalaiset tietävät, mitä tofu on. Pidän kuitenkin arvostettavana, että laahaavassa elokuvassa kliseiden pihtailu kantaa näinkin pitkälle.
Liekö kuvauspäivät loppuneet kesken vai onko elokuvan loppua pitänyt pakottaa muutoin lennosta, mutta viimeinen vartti elokuvasta on silkkaa kärsimystä myötähäpeänsä kanssa. Köykäinen ja laahaava elokuva päättyy ennalta-arvattavaan lopputulemaan. Loppukohtaus on Ketosen ja Rannan välinen kummallinen battle vihreästä energiasta. Muutenkin lässähtänyt elokuva tuntuu menettävän loputkin happonsa, kun näyttelijätkään eivät usko loppukohtauksen dramatiikkaan.
Loppukohtaukseen myös muutoin vauhdikkaasti edennyt leikkaus muuttuu kankeaksi ja kuvaukseltaan aiemmasta poikkeavaksi. Kontrasti aiemmin ulkotiloissa kuvatulle on härski: hetken tuntuu, että katsoisi täysin toista elokuvaa samoilla näyttelijöillä. Sisätilakohtauksia vaivaa ihmeellinen lähikuvien ja valosaasteen ylikäyttäminen. Yökerhokulissi on epäuskottava ja dialogi paasavine sävyineen niin ylivireistä soopaa, että näyttelijä-rukkia käy ihan sääliksi.
Aiempiin Napapiirin sankareihin käsikirjoittajana osallistuneen Pesosen soisi lopettavan saagan tetralogiin. Vitsit ovat käyneet niin vähiin, että ristisin mielelläni tämän elokuvan draamaksi bensasyöpöllä autolla ajelusta ja varoittavaksi esimerkiksi kapea-alaisesta Lappi-kuvastosta.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.