Päätöntä kaahailua Lappi-kuvastossa

Napapiirin sankarit 4 ei jää kiinni näyttelijätyöskentelystään vaan mitättömän köykäisestä ja säntäilevästä käsikirjoituksestaan. Tämä ei ole käsikirjoittajakonkari Pekko Pesosen parhaimmistoa, eikä mairittele Juha Wuolijoenkaan saavutuksia ohjaajana. Neljäs osa elokuvasaagassa harvoin enää tarjoaa mitään suuria oivalluksia.

Wuolijoki on ohjannut vuonna 2004 kulttimaineeseen nousseen suomalaisen adaptaation Gourmet Clubista. Jo tuolloin näyttelijäkaarti oli sangen nimekäs televisioelokuvan esikoisohjaukseksi. Tälläkin kertaa Napapiirin sankareihin saadaan houkuteltua Kittilän runkkareiksi Kari Hietalahti ja Tommi Eronen. Myös Pertti Sveholm vilahtaa valkokankaalla ja tekee muutaman minuutin välähdyksellään mieleenpainuvan sivuroolin, samoin Heikki Silvennoinen hömelönä hyönteistutkijana. Aiempia jaksoja leppoisalla asenteellaan kantanut Jussi Vatanen tajusi kieltäytyä neljännestä osasta, joten hänet on häveliäästi kirjoitettu hahmona edesmenneeksi.

Seikkailijakolmikosta Heikki Ranta, Mikko Töyssy ja Timo Lavikainen hoitavat roolinsa leppoisan rennosti. Pamela Tola tiuskii äkäisesti mutta omaa jälleen valloittavan karisman naispääosaan flirtillään ja äksyilyllään. Kari Ketonen muokkautuu juuri sellaiseksi reppanaksi, millaisena hänet aiemmissa elokuvasarjan jaksoissa on näytetty. H:n metateesia eli hoon päältä puhumistakin saadaan näyttelijätyöskentelyyn suhteellisen luovasti ujutettua, vaikka roolihahmot välillä horjahtelevatkin väärien tavujen ja painotusten puolelle.

Arvostelin alkuun käsikirjoitusta ja jatkankin näiden lyhyiden kehujen jälkeen elokuvan sisältöä: sitä ei nimittäin paljoa kerrottavaksi ole. Tällä kertaa odysseian narratiivin agentiksi muodostuu tofun saaminen Lapin jänkällä. Loputtoman tuntuisen Hummer-kaahailun ohessa saadaan sydänkohtaus ja menetetään lemmikki. Myös Teslalla ajellaan ja paasataan ilmaston lämpenemisestä.

Komediallisen elokuvan vitsikkyys ei kanna. Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen. Kari Hietalahti yrittää loihtia jotain rytmiikkaa, mutta hänkin sortuu viinan meneväksi safarioppaaksi eli Kittilän runkkariksi.

Ylipitkän prologin kautta elokuvan pilkahduksina on seuraavia havaintoja: revontulia saadaan tällä kertaa säästeltyä valkokankaalla vajaan tunnin kohdalle asti, Joulupukki vilahtaa vasta tunnin ja vartin jälkeen. Kiinalaisia turisteja ja poroja nähdään aiemmin ja paljastuu, että kiinalaiset tietävät, mitä tofu on. Pidän kuitenkin arvostettavana, että laahaavassa elokuvassa kliseiden pihtailu kantaa näinkin pitkälle.

Liekö kuvauspäivät loppuneet kesken vai onko elokuvan loppua pitänyt pakottaa muutoin lennosta, mutta viimeinen vartti elokuvasta on silkkaa kärsimystä myötähäpeänsä kanssa. Köykäinen ja laahaava elokuva päättyy ennalta-arvattavaan lopputulemaan. Loppukohtaus on Ketosen ja Rannan välinen kummallinen battle vihreästä energiasta. Muutenkin lässähtänyt elokuva tuntuu menettävän loputkin happonsa, kun näyttelijätkään eivät usko loppukohtauksen dramatiikkaan.

Loppukohtaukseen myös muutoin vauhdikkaasti edennyt leikkaus muuttuu kankeaksi ja kuvaukseltaan aiemmasta poikkeavaksi. Kontrasti aiemmin ulkotiloissa kuvatulle on härski: hetken tuntuu, että katsoisi täysin toista elokuvaa samoilla näyttelijöillä. Sisätilakohtauksia vaivaa ihmeellinen lähikuvien ja valosaasteen ylikäyttäminen. Yökerhokulissi on epäuskottava ja dialogi paasavine sävyineen niin ylivireistä soopaa, että näyttelijä-rukkia käy ihan sääliksi.

Aiempiin Napapiirin sankareihin käsikirjoittajana osallistuneen Pesosen soisi lopettavan saagan tetralogiin. Vitsit ovat käyneet niin vähiin, että ristisin mielelläni tämän elokuvan draamaksi bensasyöpöllä autolla ajelusta ja varoittavaksi esimerkiksi kapea-alaisesta Lappi-kuvastosta.