Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Luen oikovedosta, kuten olen tehnyt jo kymmeniä kertoja. Yritän löytää virheitä. Harvinaisen vähän, huomaan ajattelevani. Ehkä olen taas vähän parempi oikolukemaan, toimittamaan.
Virheitä enemmän löydän pieniä, itseäni ilahduttavia yksityiskohtia. Yhteyksiä toisistaan täysin erillisten juttujen välillä. Hymyilen puolittain, kun yhdessä artikkelissa mainitaan Väinö Kirstinä, jonka vuonna 1961 Kaltiossa ilmestyneen runovalikoiman päätimme nyt julkaista uudelleen. Oliko tämä lopulta ”valinta” lainkaan? Teinkö pelkästään sen, minkä alitajuntani ohjelmoi?
Käsillä on taas jonkinlainen kokonaisuus, osittain ohjattuna, osin sattuman johdattamana. Välillä tuntui, että olimme edellisen, kuolema-teemaisen numeron kanssa pari kuukautta etuajassa; että sen hetki olisi paremminkin nyt. Että kuoleman jälkeinen elämä-numero voisi odottaa tämän viheliäisen eristymisen ja pysähtymisen hetken loppumista. Mutta ei; aikaa, ikää ja elämää ei voi pistää tauolle tai jäähylle, kaikki jatkuu. Kaikki liikkuu.
Kaikki liikkuu. Vielä kuukausi sitten, laskiaisena, talvi oli vielä talvi, loskainen ja liian lämmin, ja kevään piti tulla kuten kaikki keväät, ärsyttävän hitaasti ja myöhässä mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän normaalina. Sitten sairastui Italia, ja jonkin piti muuttua. Kaltio päätti perua kevään syntymäpäiväjuhlansa. Sitten sairastuivat melkein kaikki maailman maat, ja jo ennen aprillipäivää lähes koko Suomikin päätettiin sulkea.
Suunniteltu Kaltion reportaasimatka Euroopan kulttuuripääkaupunkiin Rijekaan siirtyy myös. Jää nähtäväksi, siirtyykö tulevaisuuteen vaiko roskakoriin. Ensi vuonna on taas uusien kaupunkien vuoro.
Tähän väliin mainos:
KALTIO 40 VUOTTA
Juhlavuotenaan Kaltio toivoo, että lukijat muistaisivat Kaltiota myös ylimääräisillä lahjatilauksilla. Tilatkaa Kaltio nimi- tai syntymäpäivälahjaksi tai muuten vain lahjaksi ystävillenne ja tuttavillenne! Edistätte sillä tavalla myös kaltion tunnetuksi tulemista. Muistakaa ylioppilaita ja muita oppivaisia!
Näin toivottiin vuonna 1985, ja näin toivotaan vuonna 2020. Enää ei tarvitse tilausta tehdä puhelimitse, riittää nettilomakkeen täyttäminen lehden verkkosivuilla.
Tarkistan päätoimittamieni lehtien määrän: 56 syksystä 2010 alkaen, meneillään on siis kauteni viideskymmenesseitsemäs oikolukuprosessi. Sitä ennen kuusi vuotta jollain tavalla mukana, kolmekymmentäkuusi lehteä. Ei ihan vielä sataa.
Kaltio ry:n toimintakertomuksissa pidetään kirjaa julkaistujen numeroiden ja sivujen määrästä. ”Kaikkiaan Kaltio on ilmestynyt 479 kertaa ja sivuja on ollut kaiken kaikkiaan 18 910”, vuoden 2019 kertomus paljastaa. Viidessadas numero ilmestyy siis vuonna 2023, jolloin rikottaneen myös 20 000 sivun rajapyykki. Nykyään pitäisi kai puhua painetuista sivuista; verkossa julkaistuja juttuja ei tuohon ole mukaan laskettu.
Enemmänkin voisi erilaisia asioita laskea numeroilla kerrottavaksi. Esimerkiksi Kaltion 60-vuotisnumeroa (2/2005) valmistellessani kokosin taulukkoa lehteen kirjoittaneista avustajista. Ehdin käydä läpi vuosikerrat 1960–1986, yhteensä 171 numeroa, ja laskin näistä 1 199 erilaista nimeä. Joitakin ihmisiä siellä on toki kahteen tai useampaan kertaan, koska en ole selvittänyt henkilöllisyyksiä nimimerkkien tai nimikirjainten takaa vaan kirjannut kaikki eri kirjoitusasut omille riveilleen. Kuitenkin pitkälti toista tuhatta ihmistä, oletan.
Vaikka omalla päätoimittajakaudellani eri avustajia on ollut vain reilu parisataa, tuosta 27 vuoden otannasta ekstrapoloin, että Kaltion tekemiseen jollain tavalla on 75 vuoden aikana osallistunut reilusti yli 2 000 ihmistä. Hyvät juhlat tähän asti, sanoisin.
Suurkiitos kaikille tuhansille, jotka luette ja kirjoitatte Kaltiota! Kajaanin-matka siis peruuntui, mutta kohotetaan lauantaina 18.4. yhdessä malja näille vuosille, jokainen omassa eristyksessään! Ja koska Kaltio liikkuu ajassa, merkitään kuvat maljoista ja muista onnitteluista Instagramissa ynnä muissa sanalla #kaltiolehti75, niin löydämme toisemme!
Juhlitaan kunnolla yhdessä myöhemmin syksyllä; siitä enemmän sitten elokuun lehdessä. Ja ehkä jo kesäkuun kritiikki-teemaisessa Kaltiossa.
Paavo J. Heinonen
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.