Haja-ajatuksia taiteen ulkokehältä

Finnmarkin Vuoreijassa, Jäämeren rannalla on Louise Bourgeois’n ja arkkitehti Peter Zumthorin suunnittelema Steilnesetin muistomerkki. Se on pystytetty muistuttamaan meitä Vuoreijan vuoden 1621 oikeudenkäynneistä, joissa tuomittiin toistasataa ihmistä noituuden harjoittamisesta. 91 heistä, 77 naista ja 14 miestä, tuomittiin kuolemaan polttamalla.

Muistomerkin tilasivat 2000-luvun alussa yhdessä Finnmarkin lääni, Vardøn (Vuoreija) kaupunki, Varangerin museo sekä Norjan tiehallinto. Tiehallinto oli mukana, koska tilaus oli osa kansallisten matkailureittien kehityshanketta – muistomerkin paikka on Välimereltä Kreetan Siteíasta tänne ulottuvan E75-Eurooppatien toinen päätepiste.

En ole päässyt kokemaan tätä kahden rakennuksen monumenttia – vielä. Netistä voi katsella, miltä installaatio näyttää: Zumthorin 120-metrinen kotelomainen käytävä puisen rakennelman sisässä ja sen vieressä pienempi, reilu kymmenmetrinen lasinen kuutio, jonka sisällä palaa ikuinen tuli. Vierailimme viime vuoden tammikuussa pikaisesti läheisessä Vesisaaressa, mutta emme ehtineet autoilla Vuoreijaan asti. Oli lumisateen ja tuulen takia epävarmaa, onko tie perille edes avoinna.

Tämä julkinen taideteos on silti jo pitkään ollut itselleni yksi merkittävimpiä kaltaisiaan. Pelkkä tieto teoksen olemassaolosta nytkäyttelee ajattelemaan ja tuntemaan jotain.

Julkisesta taiteesta ja sen merkityksestä keskusteltaessa keskitytään yleensä siihen, minkälainen vaikutus sillä on teosten välittömään ympäristöön ja sen asukkaisiin. Erilaisissa keskuksissa, joissa asuu runsaasti ihmisiä ja joissa sen myötä on myös enemmän resursseja taiteen tilailuun ja rakenteluun, on vääjäämättä enemmän myös julkista taidetta kuin harvaan asutuissa periferioissa. Vaikka ihmislajikeskeinen ajattelumme on vähitellen taipumassa myös muun luonnon hyvinvoinnin huomioon ottamiseen, julkinen valta käyttää mieluiten veroina kerätyt varat veronmaksajien arkea ilahduttamaan ja elähdyttämään. Ihan perustellusti.

Periferia on olemassa suhteessa keskukseen. Julkinen on olemassa suhteessa yksityiseen. Mutta mihin taide on suhteessa? Kotikaupunkini Oulu on periferiaa suhteessa Helsinkiin, mutta keskus suhteessa esimerkiksi Suomussalmeen tai Tervolaan. Koko Suomi Helsinkiä myöten taas on taidemaailman periferiaa suhteessa New Yorkiin tai Pariisiin, vaikka pääkaupungin nykytaidemuseoiden ja kaupallisten gallerioiden toimintalogiikka ja esteettinen kokemus alkaakin näyttää samalta maailman kaikkien muitten keskuskaupunkien kanssa. Vähän samalla tavalla kuin kaikki läntisen maailman lentokentät ovat käytännössä sama paikka.

Vallitseva hegemoninen ideologia tasapäistää valtaapitäviä instituutioita. Eli kaikkialla siellä, missä julkinen valta sekä taidemaailma ja ns. taidepiirit toimivat kapitalistisen järjestelmän mukaan, julkinen taidekin päätyy yleensä toimimaan samoilla tavoilla ja ehdoilla. Vain harvoin valta haluaa tieten tahtoen mahdollistaa eli rahoittaa itseään kyseenalaistavia eleitä.

Periferiassa tällainen kyseenalaistaminen saattaa olla helpompaa ja mahdollisempaa. Taiteen periferian ei tarvitse olla sen keskuksesta fyysisesti kaukana: Helsingin Kallion sivukatujen galleria voi olla yhtä lailla reuna-aluetta kuin Parikkalakin, vaikka sieltä olisi vain kahdeksan minuutin kävelymatka taidevallan linnakkeisiin kuten Taiteen edistämiskeskuksen virastotaloon.

Huomaan päätyväni määritelmään, jonka mukaan periferia on siellä, missä ei käytetä julkista valtaa. Vuoreijan noitavainomuistomerkki, joka on rakennettu paikalle, missä neljäsataa vuotta sitten julkinen valta osoitti julmuutensa, ei näin ollen olekaan periferiaa vaan mahdollisimman merkityksellinen keskuspiste. Pohdin myös sitä, miten itse asiassa jokainen maailmankaikkeuden piste on samalla sen keskipiste. Ja sitä, onko tällä tavoin määritellyssä universumissa olemassa lainkaan periferiaa. On ehkä sellaisia käymättömiä korpimaita, jotka oman olemassaolonsa tiedostava olento voi kuvitella nimeävänsä ensimmäistä kertaa uskoen, ettei siellä ikinä ennen ole muita tiedostavia olentoja kulkenut.

Periferian julkisesta taiteesta puhuttaessa täytyy toki olettaa, että periferia on todellinen. Siellä on kuitenkin jo valmiiksi toisia ihmisiä, ainakin ollut joskus. Kuten viitostien varrella 693 kilometrin päässä Suomen eduskuntatalosta, missä pellolle on pystytetty sadoittain vaatetettuja turvepäähahmoja. Hiljaista kansaa olen muutaman kerran käynyt tervehtimässä, useammin kai vain ajanut ohi matkalla etelään tai pohjoiseen.

Hiljainen kansa on selkeästi julkista taidetta, mutta onko se taideteos? Julkinen taide on ehkä onnistuneinta silloin, kun sen kohtaava ihminen ei ajattele sitä ”taiteena”. Silloin, kun se on muuttunut täysin luontaiseksi, joskin samalla jollain tapaa luonnottomaksi tai luonnosta poikkeavaksi, osaksi elämää ja ympäristöään. Toki Hiljainen kansakin on teos, onhan se Reijo Kelan pystyttämä, mutta jo kauan sitten se on irtautunut alkutekijästään yhteiseksi symboliksi.

Suomussalmen periferiassa ei ole vain yhtä vaan toinenkin maamme symbolisesti merkittävimmistä julkisista teoksista. Talvisodan muistomerkille Raatteen Porttiin on Hiljaiselta kansalta maantietä pitkin reilu neljäkymmentä kilometriä. Kuvittelen, että ohikulkijat mieltävät olevansa pikemminkin historian kuin taiteen äärellä, vaikka kivisen kentän keskusmonumentti Avara syli onkin kuvanveistäjä Erkki Pullisen suunnittelema. Ehkä tuhansista nimettömistä menehtyneistä muistuttavan teoksen luona ei ole soveliasta nostaa esiin yksittäisen taiteilijan nimeä – Pullista ei mainita edes Raatteen Portin verkkosivulla (www.raatteenportti.fi/talvisodan-monumentti), missä muistomerkkiä kuvaillaan näin: ”Talvisodan monumentin keskellä on muistomerkki ’Avara syli’, jossa on 105 vaskikelloa, yksi jokaista talvisodan päivää kohti. Kellot soivat, kun tuuli käy. Talvisodan monumentti on kolmen hehtaarin alueella ja siihen kuuluu noin 17 000 isoa kivenlohkaretta. Kivet visualisoivat sodan uhrien määrää ja kärsimystä.” Yhtäällä elävä (joskin äänetön) kansa, toisaalla metsäaukea täynnä muistoja kuolleista. Ympärillä vain määrätön määrä sotien jälkeen istutettua mäntyä ja ohitse kulkevat maantiet.

Jos periferia määritellään sellaiseksi, joka tapahtuu julkisen vallan ulkopuolella, kuten edellä olen päätynyt tekemään, ”julkinen taide” ei myöskään voi olla koskaan periferiassa – siis siinä määrin, kuin julkinen valta on osallistunut sen rahoittamiseen ja tuotantopäätöksiin. Jospa käytänkin välimuototermiä ”puolijulkinen taide” sellaisista teoksista, jotka ovat vapaasti kenen tahansa nähtävissä tai koettavissa mutta jotka on pystytetty ilman julkisten instituutioiden päätöksentekoa: erilaiset ITE-taiteilijoiden patsaspuistot, väliaikaiset teokset yksityisomisteisilla tonteilla, taloyhtiöiden itsenäisesti tilaamat muraalit ja niin edelleen.

Oulusta Liminkaan ulottuvan moottoritien varrella, kai jo Limingan kunnan puolella, jollakin maanomistajalla oli tapana pystyttää erilaisia häkkyröitä, joihin oli kiinnitetty yhteiskuntaa tai politiikkaa kommentoivia lyhyitä viestejä. Normaalien tienvarsimainostaulujen seasta nämä erottuivat aina ilahduttavina väriläiskinä. Ja verrattuna tieverkoston viralliseen julkiseen taiteeseen, joka tämän moottoritiepätkän loppupisteessä, Limingan Haaransillan kiertoliittymässä ilmenee ”ärsyttävällä tavalla harmittomana” halkaistuna latorakennelmana (”Nää samat tylsät ympyrät”, Kaltio 5/2008), nämä väliaikaiset mielenilmaukset tuntuivat myös verrattomasti taiteellisemmilta, jos taiteen ymmärretään olevan jotain ajattelua tai tunteita herättävää.

Vaikka senkin olen nähnyt vain internetin valokuvissa, ajattelen usein myös Vaalan Manamansalon Kassu Halosen taidetalon pihassa töröttävää, Kimmo Takaraution tekemää Halosen näköismonumenttia. Kesällä 2011 paljastetun seitsemänmetrisen, polyuretaanista ja lasikuidusta rautarungon päälle valmistetun patsaan vatsan sisälle voi kiivetä alaselän aukkoon johtavien rappusten kautta. Valkoisissa sisuskaluissa kävijä löytää toivomuskaivon ja peiliaukon.

”Kassuhalosjätti” on vähän kuin Suomen vastine Yhdysvaltojen Mount Rushmorelle. Samaan sarjaan mielikuvissani lukeutuu Pelkosenniemellä 2009 paljastettu, kitaristin sedän Matti Hulkon veistämä Andy McCoyn näköispatsas, joka on samalla tavalla sarjakuvamainen, ei ihan karikatyyri. Kuten neljät Etelä-Dakotan Mount Rushmoren jättimäiset presidentinkasvot, nämä patsasmiehet on veistetty kauas keskuksista, keskelle melkein ei-mitään. Turistivirrat ja teosten megalomania ovat toki Amerikan-kohteessa ihan toista luokkaa. Eikä kyse olekaan julkisen vallan muistomerkistä, kuten lännen Mustilla kukkuloilla.

Populaarikulttuurin muistomerkit on kai rinnastettu pikemmin viihteeseen kuin taiteeseen, määritetty lähemmäksi huvipuistoja kuin taidemuseoita. Abstraktit teokset ovat syrjäyttäneet merkkihenkilöiden näköispatsaat: Pekka Kauhasen Suuri aika eli Kajaanin ”Kekkos-ruuvikierre” tunnistetaan taiteeksi herkemmin kuin Manamansalon ”lasikuitu-Kassu”. Periferioiden maalaiset eivät aina tätä ylevää taidetta osaa kunnolla arvostaa; Samuli Paulaharjun 120-vuotispäivän kunniaksi Oulun Länsi-Tuirassa paljastettu Ari Kochin Tuirasta Ruijan rannoille jää monelta ohi pyöräilevältä huomaamatta, ja katselemaan pysähtyväkään tuskin hoksaa, minkä takia tämä pronssiveistos juuri tähän kohtaan on aseteltu.

”Muistomerkki on usein taideteos, mutta kaikki taideteokset eivät ole muistomerkkejä”, kirjoitti Timo Jokela Kaltiossa 5/1987 tuolloin tuoreesta Oulun Toripolliisi-veistoksesta. ”Muistomerkin tehtävä on viitata aina johonkin, joka koetaan merkitykselliseksi ja halutaan säilyvän kollektiivisessa muistissa. Taideteos viittaa puolestaan selvemmin taiteilijan henkilökohtaiseen tulkintaan todellisuudesta.” Jokelalle Toripolliisi on selkeästi aiemmassa kategoriassa: ”Toripolliisin läsnäolo lieneekin järjestystoimenpide kokeilevaa nykytaidetta vastaan.” Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin kaupungin kuvatuimman kohteen ”muodon tuttuus” eli suosio perustuu Jokelan mukaan ”markettien leluosastoiden ja matkamuistokojujen muovisaasteeseen”.

Populistinen ja viihteellinenkin voi olla merkityksellistä. Oulun toria vahtiva metalliukkeli voi olla lattea ja lelumainen, mutta sellaisena se on kuitenkin kasvanut koko kaupunkia symboloivaksi hahmoksi. Lyhyestä iästään huolimatta tämä kansalaiskeräyksellä ja yritysten lahjoituksin rahoitettu Kaarlo Mikkosen veistos kuvastaa jo nyt pysyvyyttä alati muuttuvassa ja sekavassa kaupunkikuvassa. Jatkuvien rakennustyömaiden ja vaihtuvien telineiden keskellä se tuijottaa järkähtämättä jokisuiston vesipeiliä, jota Perämeren maankohoaminen vähitellen ruohottaa jättömaaksi. Tämä esivallan edustaja on vuosien mittaan myös laskeutunut lähes rahvaan tasolle, kun torin pintaa on peruskorjauksen yhteydessä korotettu mutta patsaan jalustaa ei.

Jokela lopettaa artikkelinsa Anne Valkosen kirjasta Taide rakennetussa ympäristössä (Rakentajain kustannus 1986) lainattuun ajatukseen: ”taiteen hankintaperiaatteet, sijoitukset ja yleiset keskustelut kertovat kuitenkin siitä, etteivät asiat ole selviä monellekaan taidehankinnoista päättävälle.” Uskon, että käsitys taiteen ja arkkitehtuurin suhteesta on nykyään tilaajilla 1980-lukua parempi tai ainakin alan asiantuntijoita käytetään hankkeissa paremmin.

Maliskylän Crazyland Nivalassa ei ole julkista taidetta, vaan rakentaja on nimennyt sen elämyspuistoksi. Tässä taas yksi kohde, missä vierailu on yhä tekemättömien asioitteni listalla. Crazyland on suureellisempi versio armeijan ylijäämätavaraliikkeestä E4-tien varressa Pohjois-Ruotsin Sangiksessa. Sangiksen liikkeen pihamaalla on lentävä lautanen, merirosvolaiva, lentokone, Asterix ja Obelix -hahmot ja paljon muuta, kaikki puusta veistettyä. Maliskylällä on Eiffel-torni, Titanic ja avaruusraketti. Ja paljon muuta.

Tällaiset ihmisten aikojen saatossa ehkä ensisijaisesti omaksi ilokseen rakentelemat kohteet voinee halutessaan määritellä ITE-taiteeksi. Yhteisöissään ne ovat tärkeitä merkitysten tihentymiä, vähintäänkin yhtä merkittäviä kuin erilaiset julkisin hankintamenetelmin pystytetyt ammattitaiteilijoiden teokset.

Merkitysten tihentymiä syntyy kaikilla tavoilla, joilla ihmiset, taiteilijat, luovat, myös julkisrahoitteisesti toteutetuissa hankkeissa. Pekka ja Teija Isorättyän suunnittelema, Tornion 400-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Nordbergin möljälle pystytetty viisitoista metriä pitkä Kojamo on mielestäni kaupungin lahjana asukkaille onnistunut. Se myös pehmentää saman taiteilijaparin tekemää, samalle möljälle aiemmin Terveet Kädet -yhtyeen kunniaksi kohonnutta Särkynyt lyhty -obeliskia: hardcore-yhtyeen muistomerkki edustaa raadollista ja välillä rumaakin ihmiseläimen toimintaa, jättimäinen uroslohi tuhoamatonta luontoa.

Aina ei käy yhtä hienosti. Suomen satavuotissyntymäpäivän johdosta Oulun kaupunki ja Oulun Pysäköinti Oy lahjoittivat oululaisille Tapio Roseniuksen Ambient-valotaideteoksen, joka on suunniteltu Oulun Kivisydämen (eli kalliopysäköintilaitoksen) toisen sisäänajorampin päälle Hallituskadulle, matkailijoiden pääkulkureitille parin korttelin päähän rautatieasemasta. ”Kun ihminen käy ensimmäisen kerran Oulussa, teos jää varmasti hänen mieleensä. Seuraavan kerran kun hän tulee, tämä onkin ihan erilainen. Tekniikkakin on sellaista, että teos tulee kestämään – jos ei nyt aivan seuraavaa sataa vuotta, niin kauan joka tapauksessa”, taiteilija itse lupasi teoksen paljastustilaisuudessa (Kaleva 7.12.2017). Reilun kuuden vuoden jälkeen oma muistijälkeni Roseniuksen teoksesta on se, etten ole nähnyt sitä koskaan ehjänä toiminnassa. En löydä internethaulla teoksesta mainintoja sen julkistamisen jälkeen. Juhlapäätöstä teostilauksesta tehdessään Oulun kaupunginvaltuusto kirjasi, että siinä näkyvät ”Oulun historia, tulevaisuus sekä yli 400 vuotta jatkunut korkeatasoinen osaaminen”. Minä olen nähnyt epämääräistä särinää. Jokainen tätä lukeva joskus Oulussa vieraillut voi itse pohtia, jääkö teos kävijän mieleen.

Tarkoitukseni oli tätä artikkelia varten käydä tutustumassa pariin Oulun viimeisimpään julkiseen teokseen, muun muassa Martinniemen sahamuistomerkkiin, joka on iiläisen Sanna Koiviston käsialaa. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, tammikuu oli liian kylmä ja helmikuu liian kiireinen. Koulujen, hyvinvointikeskusten ja sairaaloiden prosenttitaidehankkeitten ohella Oulun seudulla onkin viime vuosina kunnostauduttu historian muistamisessa: toissa vuonna paljastettiin Oulun Seudun Kainuulaisten tilaama tervansoutajien muistomerkki Tervan tiet (kuvanveistäjä Mikko Tapio) Toppilansalmessa ja Isonvihan uhrien muistomerkki Muhoksella (Antero Kassinen).

Voisiko yksi periferian tunnusmerkki olla historiattomuus? Tällä tavoin ajateltuna Oulu on pitkään tuntunut periferialta – kaupunkikuvasta ja ihmisten mielikuvista on alueen historia häivytetty kokonaan, kun 1980–1990-luvuilla syntynyt mobiiliteknologiaihme on juurrutettu ainoaksi viralliseksi tarinaksi Oulusta. Oulu2026-kulttuuripääkaupunkihanke on selkeästi myötävaikuttanut myös muiden tarinoiden ja historian elvyttämiseen: eri taidemuotojen avulla kerrotaan niin loistavasta tervakauppamenneisyydestä (Oulu oli 1700-luvulla Ruotsin valtakunnan toiseksi merkittävin satama heti Tukholman jälkeen) kuin alueen esihistorian merkityksestä. Julkinen taide ei ole vain kuvataidetta: mobiililaitteiden avulla voi katukuvaan ripoteltujen QR-koodien kautta päästä kirjallisten tarinoiden äärelle, ja erilaiset lisätyn todellisuuden sovellukset lienevät pian käytettävissä.

Internet ja mobiiliteknologia ovat toki jo vuosikymmeniä kyseenalaistaneet periferian ja keskuksen suhdetta. Läsnä voi olla – niin teos kuin kokija – muutenkin kuin ruumiillisesti. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että kaiken taiteen rahoituksen voi keskittää pääkaupunkiin ja maaseudulla ihmiset saavat katsoa teoksia kännyköistään. Nähtäväksi jää, miten Taiteen edistämiskeskus aikoo tulevaisuudessa varmistaa sen, että kaikkialta Suomesta kerätyt veroeurot tuovat taiteellista elinvoimaa muuallekin kuin Helsinkiin, kun alueellisten taidetoimikuntien toimintaa ollaan ajamassa alas. Varoittavana esimerkkinä on vaikkapa valtakunnallisesti jaettava kulttuurilehtien ja verkkojulkaisujen avustusmääräraha, josta Pohjois- ja Itä-Suomeen myönnettiin tänä vuonna vain noin neljä prosenttia.

Voisiko taiteen vastinpari olla elämä? Samalla tavoin kuin periferiaa ei ole ilman keskusta, eikä keskusta ilman periferiaa, ei taidettakaan ole ilman elämää. Tai elämää ilman taidetta. Eikä kuolemaa. Palaan siis edelleen Vuoreijaan, viimeiselle rannalle, sinne, missä kulttuuri loppuu ja minkä jälkeen on vain merta ja jäätä. Ja valaita. Ajattelemaan elämää ja kuolemaa.

Ollakseen yhteisöllisesti merkittävää taiteen on oltava julkista. Taide yhdistää meitä, ihan kuten muutkin tiet, joita rakennamme. Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden ansiosta minäkin pääsen vihdoin näkemään sen Bourgeois’n noitavainomuistomerkin, viimeistään keväällä 2026, kun Kaltion ja Muu ry:n yhteishanke ”E75 Art Vehicles” kuljettaa bussilastillisen mediataiteen ja taidemedian tekijöitä läpi koko Eurooppatien ensin Oulusta Välimerelle ja sieltä takaisin pohjoiseen Jäämerelle.

Elämä on se, mikä tapahtuu koko ajan, joka päivä. Ajattelen myös vasta edesmennyttä Reijo Hukkasta, jonka veistos Laulupuut Helsingin Musiikkitalon edustalla, Eduskuntataloa vastapäätä on yksi maamme julkisimmista. Laulupuiden valmistumisen jälkeen Kalevan haastattelussa Hukkanen korosti kuitenkin arkista taidekokemusta ylevää ja monumentaalista merkittävämpänä. ”Waenerbergin talon ovessa Torikadulla Oulussa on ripa, jota esittelen ihmisille, kun olen oikein tohkeissani”, Hukkanen sanoi ja lopetti: ”Se on paras julkinen taideteokseni.”