Tasan kaksi vuotta sitten, torstaina 3.10.2019, vastaanotin Uumajassa Barentsin euroarktisen neuvoston Kaltiolle myöntämän kulttuuriyhteistyöstipendin. Stipendejä on jaettu vuodesta 2017 alkaen kahden vuoden välein ammattitaiteilijoille tai kulttuurialan yhdistyksille, jotka tekevät rajoja ylittävää yhteistyötä Barentsin alueella. Alueen jokaisesta maasta eli Norjasta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä valitaan aina yksi stipendiaatti.
Uudet yhteistyöstipendit pitäisi julkistaa Tromssassa Barentsin neuvoston kokouksen yhteydessä lokakuun viimeisellä viikolla, mutta tätä kirjoitettaessa vahvistusta tilaisuudesta ei ole vielä kuulunut. Edellisten palkittujen pitäisi myös saada kutsut, eli neuvosto tarjoaa näin stipendiaateilleen verkostoitumismahdollisuuden. Samalla kuullaan, minkälaista yhteistyötä stipendillä on edistetty.
Rahat oli tarkoitus meilläkin käyttää erilaisiin reportaasireissuihin ympäri Lappia ja Luoteis-Venäjää. Kaikki alkoikin hyvin: vielä 2019 lokakuussa Kaltio osallistui Muu ry:n bussimatkaan Tromssan Insomnia-festivaalille, marraskuussa junailimme ja risteilimme Göteborgiin pohjoismaiseen kulttuurilehtikonferenssiin, mistä palattua auton nokka suunnattiin taas Tromssaan Barents-taidekritiikkiyhteistyöhankkeen seminaariin. Helmikuun puolivälin Barents Spektakel -festivaalimatka tehtiin pandemian jo siintäessä tapahtumahorisontissa.
Kalenterin selailu kertoo varsin hyvin, mitä sitten tapahtui. Maaliskuun 2020 puolivälin jälkeen merkinnät harvenevat, ja ne harvatkin ovat kovin monotonisia: ”zoom”, ”jitsi”, ”instagram”, ”face-live”, ”etäkokous”, ”teams”.
Kansainvälinenkin yhteistyö löysi onneksi nopeasti digitaaliset kanavat. Eiväthän ne vieraita olleet ennenkään. Mutta nyt, kun videoneuvotteluja on käyty jo puolitoista vuotta, hinku lähitapaamisiin alkaa olla melkeinpä pakottava. Norjan ja Ruotsin rajat ovat toki jo avautuneet, mutta Venäjän ja Pohjoismaitten välisiä matkustuskieltoja ja karanteenivaatimuksia tuntuvat välillä motivoivan enemmän maailmanpoliittiset kuin kansanterveydelliset syyt.
Vaan jospa pääsemme venäläisiä taiteilijoita ja muita yhteistyökumppaneita pian taas kutsumaan Ouluunkin. Ja itse reissaamaan Murmanskiin, Petroskoihin tai jopa Arkangeliin asti.
Mutta reissataanhan tässäkin numerossa: Kevitsaan, Kiviõliin, Nellimiin, Kirkkoniemeen, Rovaniemelle, Vuokkiniemeen, Arkangeliin… Jaakko Laitinen reissaa jopa ajassa, aina 1970-luvulle asti! Ja sen Barents-yhteistyön hedelmistäkin kerrotaan oman tajunnanvirtani ohella Amanda Hakokönkään Textbyrået-jutussa.
Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin. Alle vuorokaudessa pitäisi junan kyydissä ehtiä Kööpenhaminaan, mistä jo melko moni kaupunki on enää toisen mokoman päässä.
Siihen asti, ja senkin jälkeen ainakin Rovaniemen yläpuolelle kuljettaessa auto on kuitenkin se väline, jolla pohjoisen kulttuuriyhteisöllisyyttä edistetään. Uutta Jäämeren rataa on turha haikailla, uusista lentoreiteistä syntyisi enemmän haittaa kuin iloa. Meidän pitää matkustaa harvemmin ja pitempään kuin lentoliikenteen hulluina 1900–2000-lukujen taitteen vuosikymmeninä.
Mutta Pois voihke ja valitus! Tämä Jyrki Heikkisen Peppi Pitkätossulta lainaama runokokoelman (2004) nimi pomppaa silloin tällöin yllättäen aivojeni aktiiviseen osaan. Lokakuun ajan meillä onkin Oulun pääkirjaston Laituri-tilaan pystytettynä Pepin 75-vuotisjuhlanäyttely, joka ehtii siis tänne Pippi Långstrumpan täyttäessä jo 76. Parempi myöhään, kuten sanotaan. Ja parempi, että yhdessä autossa kulkeva näyttely tuodaan yleisön luo kuin että tuhatpäinen yleisö autoilisi kukin omiin peltilehmiinsä sulloutuneina kaukaisiin kaupunkeihin näyttelyn luo.
”Luo” rimmaisi sopivasti ”suon” kanssa, mutta loputtomille assosiaatioille ei nyt ole aikaa. Aika kuluu, asioita tapahtuu, kulttuuri on kaikki se, mikä jää. Ja muistakaa seurata sähköisiäkin kanaviamme, ne ne vasta hitaita ovatkin!
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
