Yhteiskunnallinen ulottuvuus pohjoisen dekkarissa

Åsa Larsson: Isien pahat teot. Suom. Kirsi Kokkonen. 567 s. Otava 2022.

Pohjoinen puhuu väkevästi, myyttisesti ja kielellisesti ruotsalaisen huippudekkaristi Åsa Larssonin (s. 1966) teoksessa Isien pahat teot, joka on kuudes ja viimeinen Rebecka Martinssonista kertovassa sarjassa. Rebecka on sinnikkäästi ponnistanut asianajajaksi syrjäytyneen perheen lapsena. Älykkäänä juristina hänellä olisi ollut Tukholmassa mahdollisuus kohota pitkälle työurallaan, mutta hän palasi kotiseudulleen Kiirunaan syyttäjäksi. Oma elämä on välillä hyvinkin solmussa, mutta rikoksia Martinsson on kyennyt taitavasti pohjoisessa ratkomaan.

Dekkarissa liikutaan monessa tasossa. Tornionjoen keskellä olevasta saaresta löytyy kaksi ruumista, joista toinen osoittautuu vuonna 1962 kadonneeksi mieheksi. Börje Ström on murhatun poika, nyrkkeilijä, olympiavoittaja ja sankari. Miehen isä Raimo Koskela oli myös nyrkkeilijä. Juoppo talon isäntä, jonka pakastimesta Koskela löytyi, oli surmattu samaan taloon. Olisiko hän syyllinen? Eikä asiaa tee helpommaksi, että Rebeckan sukutausta kytkeytyy surmatun Henry Pekkarin perheeseen. Larsson latoo tarinansa kerroksiseksi draamaksi, jollaista dekkareissa harvemmin tapaa.

Larssonin aiemmista kirjoista tuttu oikeuslääkäri Pohjanen on kuolemansairas. Hän puhuu Rebeckan ympäri selvittämään tapausta, sillä Börjen on saatava tietää, mitä isälle vuosikymmeniä sitten todella tapahtui. Mutta mukaan Rebecka haluaa – ja saakin – eläköityneen tutkija Sven-Erik Stålnacken. Larssonin henkilögalleria on kohtuullisen laaja mutta pysyy kuvauksen osaltakin hyvin tasapainossa.

Elämässä totuus ja valhe kietoutuvat toisiinsa. Börjellä on isästään särötön kuva, mutta se murtuu vuosikymmenten jälkeen. Saavutukset muuttuvat arvottomiksi, kun ennen niin merkitykselliset asiat nousevat mitättöminä korkokuvina esiin. Sama ongelma vaivaa myös Rebeckaa tutkinnan keskiössä. Koko ajan paljastuu uusia johtolankoja, jotka eivät päästä helpolla tai tunnu johtavan mihinkään. Mutta toisaalta niissä näkyy pilkahdus valoa, joka auttaa jäsentämään omaa elämään pohjoisen yhteisöllisyyteen kiinteällä tavalla. Juuret hentoinakin alkuina kantavat.

Larsson kuvaa ruotsalaista yhteiskuntaa alastoman koruttomasti. Ammattirikollisuus kulkee usein pari askelta tutkintaa edellä. Kiiruna on myös ajankohtainen, koska kaupunkia ollaan siirtämässä kaivoksen tieltä uuteen paikkaan. Se taas tarjoaa suunnattomia urakoita yrittäjille, joista osa ei ole puhtain paperein liikkeellä. Kansainvälinen rikollisuus on tunkeutunut kaupunkiin juuri tätä reittiä. Larsson antaa virikkeitä tämän tematiikan käsittelyyn, mutta se jää kuitenkin ohueksi.

Prostituutio rehottaa, mutta sekin jää kovin irralliseksi teoksen kokonaisuutta ajatellen. Kun keskiössä on olympiasankarin isän murha, olisi siinä jo kylliksi materiaalia. Nyrkkeilykuvaukset ja -analyysit ovat asiantuntevasti kuvattu ja pitävät myös lukijan otteessaan.

Larsson pitkittää kerrontaa eksyen pois murhamysteerin ytimestä. Oikeastaan vasta viimeiset kymmenet sivut tempaisevat vauhdilla mukaansa ja loppuratkaisu on vaivattoman yksinkertainen, mutta ei toki helposti aavistettavissa oleva.

Kun nyt Rebecka Martinssonille sanotaan tämän teoksen myötä hyvästit, olisi sen voinut tehdä tiiviimmin ja terävämmin. Nykydekkareita ylisummaan vaivaa pöhöttyneisyys, ja parisataa sivua tästäkin materiaalista olisi voinut karsia kokonaisuuden lainkaan kärsimättä. Kunniallinen päätös kunniakkaalle Rebeckalle Isien pahat teot silti on.

Kannessa: Juuret

Kannessa 4/2023

Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.

Kaltio – Kolumni

Talonpoika

Kinnunen 4/2023

Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.

Kuin lapsen kädestä

Paperilehdestä 4/2023

”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”