Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Oulun teatteri: Post-Kabaree. Kantaesitys Pikisalissa 10.11.2023.
Ohjaus Joel Härkönen, äänisuunnittelu Veli-Ville Sivén, musiikki Veli-Ville Sivén ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Kalle Nurminen, valosuunnittelu Aarne Turunen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Veera Anttila.
Rooleissa Heli Haapalainen, Henri Halkola, Elina Korhonen, Antti Laukkarinen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Veli-Ville Sivén, Anne Syysmaa, Jere Virta, Tuula Väänänen, Ira Oinonen.
Vuoden lähestyessä loppuaan Oulun teatterin Pikisalin valtasi Post-Kabareen tummankirjava karnevaaliseurue. Kabareen konseptin ovat luoneet ohjaaja Joel Härkönen, äänistä ja musiikista vastaava Veli-Ville Sivén sekä visuaalisen ilmeen suunnitellut Kalle Nurminen yhteistyössä muun työryhmän kanssa.
Itselläni ei ole kummoista kokemusta Berliinin yöelämästä, varsinkaan sadan vuoden takaisesta. Baaritiskillä ja ravintolapöydillä sisustettuun Pikisaliin astuessa mieleen kuitenkin palasi elävästi keväinen käynti Chamäleon-teatterissa sirkusta katsomassa. Ilmapiiri on siis kohdillaan.
Ovet aukeavat kolme varttia ennen esityksen alkua, jolloin ”pre-show” alkaa. Kabareen hahmot ottavat katsojat lämpimästi vastaan ja tunnelman tiivistymistä on viihtyisää seurata, mutta mistään isommasta viime tingan tulijakaan ei jää paitsi.
Salin keskipisteenä katseet kerää karusellina pyörivä pienoisareena. Kun esiintyjät pääsevät irti, show levittäytyy kaikkiin sopukoihin portaita ja peräseinän bändilavoja myöten.
Perusidea tekee mahdolliseksi tarjota koettavaa laidasta laitaan, laulelmasta slapstickiin ja sirkuksesta traagiseen monologiin. Post-Kabaree läikkyy laitojen ylikin kuin runsaudensarvi – välillä myös häiritsevän hajanaisesti.
Onnistunut kirjavuutta perusteleva ratkaisu on keskittyä rakentamaan värikkäitä karaktäärejä. Varsinaisten esiintyjien ohi juonta nousee kuljettamaan reppana Noa (Antti Laukkarinen) menetyksineen ja haaveineen.
Hahmojen yksilöllisyyttä korostaa, että kunkin nimikkokappale on esiintyjän itsensä sanoittama. Mahtipontinen Matador (Tuula Väänänen), viileä Liza (Elina Korhonen) ja seuruetta hallitseva Pelastaja (Henri Halkola) tuovat peliin kukin omanlaistaan dramatiikkaa. Suurellisuutta keventää Mustavariksen (Joose Mikkonen) lastenlorumainen lallatus. Ylimalkaan on hyvä, että laulujen mittoja ja loppusointuja ei ole viilattu aivan viimeisen päälle.
Akrobaattikaksikko Plongeur ja Waitress (Jere Virta, Ira Oinonen) vaikuttaa intensiivisillä, dramaattisten riuhtaisuiden ja äkkipudotusten rytmittämillä numeroillaan. Pian he kuitenkin avautuvat jutustelevasti uransa vaiheista ja vastoinkäymisestä.
Mutkaton esiintyjäroolin riisuminen sopisi hienosti toisenlaiseen nykysirkukseen, vintage-henkisessä karnevaalissa se tuntuu särkevän lumouksen. Meediomaisen Nuntiuksen (Merja Pietilä) ennustuksissa on vinksahtanutta viehätystä, mutta siinä taas taika tyssää mainostamiseen.
Puvustus tukee upeasti hahmoja: rouhea punk ja järeä nahka yhdistyvät glitteriin, paljetteihin ja eleettömän mustaan, ja dadaistiset pahvinaamiot henkivät uhkaa. Tivolihenkisiä marssitahteja höystävät metalliromusta viritellyt perkussiot. Välillä Kraftwerk- ja industrial-tyyliset saundit luovat kontrastia nostalgisten melodioiden kanssa.
Sisällöltään Post-Kabaree ei liiemmin haasta katsojaa – ei toki ole mikään pakko. Mutta sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä.
Matadori ei enää tahdo tappaa eläimiä. Herkälle heteromiehelle (Heli Haapalainen) ja tämän hikiselle rytmimunalle naureskellaan kaikella leppoisuudella. Lopussa myös ihastuttavan inhoilta hahmoilta viedään terää esittelemällä näistäkin mukavampia puolia.
Rohkein veto lienee Razputinin (Anne Syysmaa) uljaan haikeasti tulkitsema ”Kaupunki monien siltojen”. Kaipuu Venäjälle on nykyhetkessä kiinnostavan ristiriitainen teema.
Esityksenä Post-Kabaree huokuu tietynlaista orgaanisuutta ja – niin hyvässä kuin pahassa – tunnetta siitä, että jokainen työryhmän jäsen on saanut tuoda kokonaisuuteen juuri haluamansa ainekset.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.