Episodirunoelma saamelaisten historiasta

Kun tarttuu Ædnaniin, on heti selvää, että kyseessä on poikkeuksellinen teos. Ensin kourissa tuntuu kirjan koko. 773 sivua runoa ennustaa suurta eeposta. Kunnioitusta herättää myös suomennostyö: massiivisen opuksen on ruotsista suomentanut ja kustantanut Kaija Anttonen, joka pyörittää Inarin Kaamasessa kustantamo Kieletärtä.

Kirjan avaaminen merkitsee aina uuteen maailmaan sukeltamista. Ædnanissa käy heti selväksi, että tässä maailmassa sanotaan vähin sanoin valtavia asioita. Yhdellä sivulla on korkeintaan viisitoista säettä, joten valkoista on paljon. Valkoinen luo avaran tilan ja hitaan ajan tuntua läpi koko teoksen.

Ædnanin on kirjoittanut ruotsinsaamelainen Linnea Axelsson. Teos palkittiin ilmestymisvuonnaan 2018 Ruotsin suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla Augustprisetillä ja myös Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla. Axelsson on kotoisin Jokkmokista, jonka lähiseuduille osa Ædnanista sijoittuu.

Runoelma kertoo kahdesta Pohjois-Ruotsissa asuvasta saamelaisperheestä. Asuinpaikat vaihtuvat, usein pakosta. Ajallisesti Ædnan liikkuu 1900-luvun alusta lähelle nykypäivää. Tarina ei kiinnity vain Ruotsiin, sillä yhtä hyvin voitaisiin olla Suomessa tai Norjassa Saamenmaan alueella.

Vanhan pohjoissaamenkielen sana ”ædnan” tarkoittaa maata. Kolmeen osaan jaetun runoelman kaksi muuta osaa ovat nimiltään ”ædno” eli joki ja ”ædni” eli äiti. Ulkoiset määräykset muuttavat kuvattujen perheiden suhdetta näihin kolmeen elämän keskeiseen elementtiin. Paimentolaisina vuodenkierron mukaan tokkansa kanssa liikkuvan perheen elämä mullistuu, kun valtion raja yhtäkkiä suljetaan, eikä tuttuja vaellusreittejä saa enää käyttää. Toisen perheen suuri suru on joen patoaminen. Tulva-allas peittää tutut rannat. Lapset erotetaan vanhemmistaan asuntolakouluun, jossa suoritetaan nöyryyttäviä rotututkimuksia.

Tämä kaikki muuttaa suhdetta maahan ja pistää pään pyörälle. Ketä me olemme, kysyvät henkilöt toisensa jälkeen, vertailevat itseään entisiin ja nykyisiin sukulaisiin. Millainen pitäisi olla, mitä sanoa, miten käyttäytyä? Ulkopuolelta annettu määrittely siitä, kuka on saamelainen, rikkoo jotain ihmisten välillä:

Etkö muista miten
ruotsalaiset tulivat
vetivät rajansa

Sanoivat että toinen on
lappalainen
toinen ei

Enkö huutanut
sinulle

Että juuri niin
hajotetaan kansa

Axelsson on nivonut yhteen teokseen valtavia historiallisia käänteitä ja niiden seurauksia. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä, mutta silti kaikki tuntuu välillä hengästyttävän suurelta, mahdottomalta omaksua.

Runokieli on yksinkertaista, mutta pienet arkiset hetketkin ovat voimakkaasti latautuneita yhteisten kokemusten kiteytymiä: ”Mauton valkea / kahvijuusto / narskuu hampaissa // hajoaa / suussa / kun pureskelen”, kuvailee Lise pysähtynyttä hetkeä, jolloin odotetaan asuntolakouluun hakevaa venettä. Lapinpuku odottaa tuolille laskostettuna, eikä äiti voi katsoa lapsiaan silmiin.

Keskeisenä lankana läpi koko teoksen säilyy yhteys maahan. Sitä on kuvattu parhaimmillaan tavattoman koskettavasti, kuten tässä Aslatin liikkumiskyvyn vievän loukkaantumisen kuvauksessa:

Seurasimme vain
kuinka tunturimaat
ja vanhat jutausreitit
vetäytyivät

Aslatin ruumiista

Mutta suhde maahankin muuttuu. Joen patoaminen ja kaivosten tulo ovat kriisejä maitaan menettäville suvuille, mutta siitä huolimatta jo seuraavassa sukupolvessa lukuisat miehet päätyvät töihin patorakennuksille ja kaivoksiin. Hintana on ahdistusta ja turhautumista.

Runoelman säkeet ovat kauttaaltaan lyhyitä, yleensä vain sanan, kahden tai kolmen mittaisia. Tuokiokuvat pyytelevät pysähtymään, toisaalta tasainen rytmi houkuttaa koko ajan eteenpäin.

Tarina rakentuu episodeista, joissa eri perheenjäsenet toimivat vuorollaan kertojina muutamien sivujen ajan. Sitten hypätään toiseen kohtaukseen. Yhteydet episodien välille rakentuvat muistelemisen, kaipaamisen ja dialogin kautta. Episodeista muodostuu verkosto, jossa kronologinen kokonaisuus hahmottuu vähitellen. Aikajärjestys on kuitenkin sivuseikka, sillä ajat ja elämäntarinat liukuvat runoissa päällekkäin. Entinen on läsnä nykyisessä.

Kaija Anttosen suomennoksen kieli on soljuvaa ja hienovireistä. Hän kertoo alkusanoissa käännöstyön haasteista, mutta lopputuloksessa rytmin jäljittelyn ongelmat tai sanojen valitsemisen vaikeus eivät ole nähtävissä. Alun perinteisen elämäntavan vanhahtavampi kieli muuttuu vuosilukujen kertymisen myötä terävämmäksi nykykieleksi.

Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä. Kokonaisuuden viimeistelee Esther Berelowitschin tekemä sininen kansi, jossa unenomainen väritys, tunturille nousevat jalat, ruskeat langat ja ruutupaperin haalea verkko luovat arvoituksellisen, tekstin kautta merkityksiä saavan kokonaisuuden.