Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän. 212 s. WSOY 2021.
Kaikkeus on meidän on Kainuuseen sijoittuva historiallinen romaani. Siinä kuuluu kaikuja sotia edeltävästä poliittisesta tilanteesta, mutta myös niistä ihmiskohtaloista, joiden asiaa ei aikanaan ajettu – naisten ja vähemmistöjen. Politiikka ei kuulunut heille, vaan he olivat päätöksenteon kohteena. Jussi Karjalainen on tyylitellyt kannen sopivaksi teoksen kerronnalliseen aikaan.
Päähenkilö Reetan kapinallinen mieli virkistää ja tekee säröjä suureen, historialliseen kertomukseen kotimaasta. Kerronnallisesti Louhela ei hyssyttele vaan näyttää, että on sitä ennenkin osattu naida, ajatella ja haaveilla. Tilaa ja lupaa haaveille ei vain ole annettu. Vaikka kielletty rakkaus valtaväestöön kuuluvan ja romanin, Reetan ja Tenhon, välillä on tärkeä osa teosta, kehyskertomukseksi nousee Reetan kasvaminen naiseksi.
Louhela käyttää murretta taitavasti. Hän ripottelee murretta kirjakielen sekaan niin, että teksti herää eloon. Muutama epäjohdonmukaisuus murteen käytössä kiinnittää huomion. Se voi johtua omasta tottumattomuudestani Kainuun murteeseen. Nuoren naisen kertojanääni on kirkas, toivottomassakin tilanteessa usein toiveikas. Kerronta soljuu kevyesti ja vaivattomasti eteenpäin. Perusasiat ovat kunnossa. Louhela kertoo Reetan kautta myös teoksen romanihahmojen elämästä ja välttää näin kulttuurisen omimisen sudenkuopan. Teos ei yritäkään liikaa avata romaniväestölle kuuluvaa kokemusta, mutta kykenee silti näyttämään lukijalle myös heitä kohtaan tehtyjä vääryyksiä.
Suomessa kirjoitetaan paljon sisällissodan ja toisen maailmansodan väliin sijoittuvasta ajasta. Tuo aika on vaikuttanut suomalaisiin ylisukupolvisesti, ehkä juuri siksi se kiehtoo yhä. Romaanitaide voi toimia peilinä historiasta nykyisyyteen. Tässä Louhelan teos onnistuu. Se saa kysymään, mikä on toisin nykyään, kun puhutaan luokkaeroista tai naisten ja vähemmistöjen oikeuksista. Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.
Preesensmuotoisen kerronnan katkaisevat välillä unenomaiset osiot lapsuudesta. Ne muistuttavat kaikesta, mikä vaikuttaa minuuden muodostumiseen ja syventävät samalla henkilöhahmoja. Näissä kohtauksissa näkyy lapsen hurja luonto ja uteliaisuus julmuuden edessä.
Lyhyet luvut korostavat teoksen vähäeleisyyttä. Ne tuovat mieleen sarjakuvan välähdyksenomaisen tavan näyttää tai kertoa. Samalla teos on täynnä elämää, verta ja ilmalla täyttyviä keuhkoja.
On ilahduttavaa, ettei Reeta Tenhon tavatessaan ole kliseisen viaton piikatyttö. Hahmot ovat moniulotteisia, ihmisiä. Luontokuvaus on vahvaa ja elinvoimaista. Myös musiikilla on roolinsa tarinassa, teoksen nimestä lähtien.
Teoksessa on erityisen tärkeää naisen kertomus ja naiseuden kokemus. Emännän synnytyskohtaus on valtavan voimakas. Tarvitaan paljon tekstejä synnyttämisestä, abortista ja kuukautisista, jotta niitä ympäröivä häpeä poistuu, vaarallisista kielloista puhumattakaan. Ajatukset kiertyvät lukiessa ihmisen oikeuteen omaan kehoonsa, oikeuteen rakastaa, syödä ja levätä. Samojen asioiden puolesta maailmassa kamppaillaan yhä. Suomessakin.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Synnyin- ja kotikaupunkini Oulu avasi Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotensa tammikuun kolmantena viikonloppuna. Minä en mahtunut muine työkiireineni virallisiin avajaisiin tai viitsinyt kauppatorin […]
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden yhdeksi kohokohdaksi on nostettu saamelaiskulttuurin ohjelmakokonaisuus Risku eli ”Rájehis, ealli sámekultuvra” – rajaton, elävä saamelaiskulttuuri. Suurimmat satsaukset ovat […]
Kun kirjoitan tätä, on Oulun juhlavuotta Euroopan kulttuuripääkaupunkina kulunut reilun kuukauden verran. Kaupungin keskustan iloisella meiningillä ja ihmisillä täyttäneistä avajaisfestivaaleista […]
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
