Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. 274 s. WSOY 2022.
Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Elämä oli turvatonta, ja tulevaisuus olisi voinut kääntyä kalterien sisäpuolelle. Sopeutuvainen ja oivallisen pelisilmän jo lapsuudessa omannut Tammi oppi selviytymään, opiskeli psykologiksi ja hänestä tuli arvostettu vankilanjohtaja. Elinkautinenhan siitä tuli, mutta kalterien toisella puolella. Nyt Tammi on avannut tiensä omaelämäkerrallisessa teoksessa Naisvankilan pomo.
Tammi kertoo rankasta lapsuudesta Espoon Matinkylässä, joka on tullut tunnetuksi ongelmalähiönä ja sosiaalisesti eriytyneenä asuinalueena. Lukio Helsingin Kalliossa oli irtiotto ja käänsi uuden sivun elämässä. Tie urkeni psykologian opintoihin, ja kesätyöpaikka Katajanokan vankilassa merkitsi nousujohteista uraa vankimaailmassa. Erityisesti naisten asema vankina ja heidän olosuhteidensa parantaminen alkoivat siintää Tammen mielessä. Hän oppi tunnistamaan perheväkivallan, jonka keskeltä naiset tulivat muurien sisäpuolelle.
Psykologiksi valmistuttuaan 1996 Tammi valittiin Pelson vankilan psykologiksi. Kulttuuriero etelän vankiloiden ja pohjoisen välillä oli alkuun selkeä, mutta huumeongelma rehotti samalla tavalla tuoden levottomuuden myös Pelsolle. Huumongelmien lisääntymisen Tammi kertoo vaikuttaneen myös siihen, miksi hän myöhemmin hakeutui psykologin työn sijasta johtotehtäviin. Toinen syy oli, että Tammi ei omien sanojensa mukaan kestänyt olla itseään tyhmempien johdettavana.
Uudet haasteet seurasivat Vanajan avovankilaosaston osastonjohtajana. Neljästäkymmenestä vankipaikasta puolet oli naisille ja puolet miehille. Vanajalla oli myös pieni äiti–lapsi-osasto, ja tätä puolta Tammi halusi kehittää edelleen. Vuonna 2010 voimaantullut lakimuutos mahdollisti vankilan perheosaston toiminnan. Lapsia voitiin sijoittaa perheosastolle lastensuojeluviranomaisen päätöksellä lapsen ollessa alle kaksivuotias. Sijoitus saattoi jatkua kolmivuotiaaksi asti. Äidit alkoivat saada ohjausta ja tukea.
Kaisa Tammi pohdiskelee paljon rikoksen ja rangaistuksen problematiikkaa, mutta erityisesti hän kyselee, miksi nainen tappaa. Vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta usein nainen on joutunut raa’an ja pitkäkestoisen perheväkivallan uhriksi ja päätynyt puolustamaan henkeään raskain seurauksin. Naisvangeista joka neljäs on kokenut pahoinpitelyä jo lapsuuskodissaan. Naisvangeilla on huomattavan paljon enemmän traumatisoivia kokemuksia kuin miesvangeilla.
Tammi eteni urallaan Vanajan vankilalaitoskokonaisuuden johtajaksi. Rohkeana uudistajana ja vankien olojen inhimillistäjänä hän joutui usein napit vastakkain vankeinhoidon johdon kanssa. Tammi on kuitenkin taistelija, joka ei ole antanut periksi; lukuisat ovat ne uudistukset, joita hän on pitkällä urallaan saanut aikaan erityisesti naisvankien hyväksi. Vaikka se kuulostaakin ylevältä, niin heikompien puolustaminen on motivoinut Tammea läpi uran ja elämän.
Kaisa Tammi on mutkaton, suora ja juoheva kirjoittaja. Kirjan motoksi sopii hyvin Tammen saama palaute erään vangin kortista: ”Pysy aina enkelinä.”
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
