Tuula Puolukka: Kun Vegarus tuli Kajaaniin. 288 s. Väyläkirjat 2024.
Toisen maailmansodan seurauksena 440 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa ja siirtymään uusille asuinsijoille. Suurin osa heistä oli karjalaisia. Raja-Karjalan evakkoja oli uudisasutetuista reilut 36 000. Heidät sijoitettiin pääosin Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan, koska olosuhteet olivat kaikkein lähinnä entisiä kotipaikkoja.
Kajaanin maalaiskuntaan ja kaupunkiin sijoitettiin väkeä Suojärven pitäjän useista kylistä, mutta siirtokarjalaiset edustivat vain kolmea prosenttia koko Kajaanin väestöstä. Suojärveläiset olisivat menneet mieluimmin Joensuun ympäristöön, sillä luonnonolosuhteet olivat siellä lähempänä kotiseudun vastaavia. Uskonnoltaan ortodokseina heille olisi Pohjois-Karjalassa ollut myös seurakuntaelämä kirkkoineen valmiina. Mutta ei auttanut kuin ryhtyä muuttamaan Kainuun korpimetsiä maanviljelystiloiksi.
Kajaanilaissyntyinen Tuula Puolukka on kirjoittanut elämäkerrallisen dokumentin Kun Vegarus tuli Kajaaniin sukunsa juurista Suojärven Vegaruksen kylästä sotien jälkeiseen Kajaaniin. Hänelle kävi niin kuin muillekin evakoiden jälkeläisille: vasta läheisten kuoltua ymmärtää, miten paljon jäi kysymättä, puhumatta ja selvittämättä lapsuuden ja nuoruuden elämästä. Puolukka lähti avaamaan sukunsa taustoja hyödyntäen runsasta tutkimustietoa Raja-Karjalan tapahtumista ja yhteiskunnallisista asioista. Tuloksena on raikas ja erinomaisesti kirjoitettu teos postkarjalaisuudesta.
Puolukka on realisti: hän ei luo menetetystä Karjalasta kiiltokuvamaista ihannekuvaa. Elämä Suojärvellä ei aina niin auvoista ollut, sillä väestö oli pääosin köyhää mökkiläis-, talonpoikais- ja työväestöä. 1900-luvun alkuvuosikymmenien nälkävuosina pettua oli lisättävä jauhon sekaan.
Vegarus oli jo 1500-luvulla asutettu perinteikäs karjalaiskylä, joka oli tiettömien taipaleiden takana 1900-luvun alkupuolelle asti. Elämä on ankaraa ja lapsikuolleisuus aliravitsemuksesta ja kulkutaudeista johtuen suurta. Rajakarjalaista elämää leimasi vahvasti ortodoksinen tapakulttuuri, johon sekoittui myös kansanuskon aineksia luontevalla tavalla. Praasniekkaperinne merkitsi oman kylän vuosijuhlaa, johon kuului kirkkoperinne sekä markkinahumu tansseineen.
Puolukka on perehtynyt arkistolähteisiin huolellisesti ja suodattanut ne oman sukunsa kautta juohevaksi kokonaisuudeksi. Mikrotason kulttuurinen traditio avautuu yleisellä tasolla panoraamaksi rajakarjalaisuudesta tuoden esiin tuoreita ja raikkaita näkökulmia erityisesti henkilöiden kautta.
Harvaan asutun Raja-Karjalan elämän katkaisi talvisodan syttyminen 1939. Ensimmäinen evakkoaika oli vaikea, kun monet joutuivat asumaan kylmissä ulkorakennuksissa, kouluissa ja erilaisissa tilapäismajoituksissa. Talvisodan päätyttyä rajakarjalaiset halusivat heti takaisin kotikonnuilleen, sillä monet olivat kokeneet huonoa kohtelua ja suoranaista syrjintää sijoituspaikkakunnilla.
Puolukan Leena-äidin suku palasi Vegarukseen. Kylä oli pahoin tuhottu, ja perhe asui pitkään saunarakennuksessa. Arjen jälleenrakentaminen tapahtui nopeasti ja usko tulevaisuuteen oli lujaa, kunnes vegaruslaisten uusi evakkomatka alkoi juhannuksena 1944.
Sotien jälkeen evakoille valmistui 164 000 asuinrakennusta, eniten vuonna 1949. Evakot saivat uusilla asuinseuduilla pääsosin myönteisen vastaanoton, mutta toki kantaväestön keskuudessa ilmeni myös kateutta. Kajaanin maalaiskunta tuli Puolukan suvun uudeksi kotipaikaksi, ja he juurtuivat sinne vuosikymmenten kuluessa hyvin. Suku Karjalassa oli tärkeä ja auttoi myös uuden elämän rakentamisessa Kainuussa. Ortodoksinen usko oli myös juurruttaja, samoin suojärveläisten vilkas pitäjätoiminta.
Puolukka kertoo teoksessa tarinan vanhempiensa vuonna 1951 tapahtuneesta avioitumisesta. Rajakarjalainen kimmoisa nainen ja vakaa kainuulaismies muodostivat kuitenkin sopusuhtaisen parin, perheen ja turvallisen tilan lapsilleen. Puolukka kertoo kulttuurien joustavasta yhteen nivoutumisesta. Sodan traumoista oli selvittävä kaikkine tunnevaihteluineen. Elämän evakkous säilyi silti loppuun saakka kaikilla, joiden muistot varhaisimpina liittyivät Karjalaan.
Puolukka pohtii syvällisesti karjalaisuuden ydintä, merkitystä ja vaikutusta. Rikkautta karjalainen siirtoväki on merkinnyt perinteisine tapoineen ja kulttuureineen kaikille niille paikkakunnille, mihin he sotien jälkeen asettuivat asumaan. Puolukan kirja täydentää Karjala-kirjallisuutta persoonallisella intiimiydellään.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
