Raja-Karjalan evakkojen juurtuminen Kajaaniin

Tuula Puolukka: Kun Vegarus tuli Kajaaniin. 288 s. Väyläkirjat 2024.

Toisen maailmansodan seurauksena 440 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa ja siirtymään uusille asuinsijoille. Suurin osa heistä oli karjalaisia. Raja-Karjalan evakkoja oli uudisasutetuista reilut 36 000. Heidät sijoitettiin pääosin Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan, koska olosuhteet olivat kaikkein lähinnä entisiä kotipaikkoja.

Kajaanin maalaiskuntaan ja kaupunkiin sijoitettiin väkeä Suojärven pitäjän useista kylistä, mutta siirtokarjalaiset edustivat vain kolmea prosenttia koko Kajaanin väestöstä. Suojärveläiset olisivat menneet mieluimmin Joensuun ympäristöön, sillä luonnonolosuhteet olivat siellä lähempänä kotiseudun vastaavia. Uskonnoltaan ortodokseina heille olisi Pohjois-Karjalassa ollut myös seurakuntaelämä kirkkoineen valmiina. Mutta ei auttanut kuin ryhtyä muuttamaan Kainuun korpimetsiä maanviljelystiloiksi.

Kajaanilaissyntyinen Tuula Puolukka on kirjoittanut elämäkerrallisen dokumentin Kun Vegarus tuli Kajaaniin sukunsa juurista Suojärven Vegaruksen kylästä sotien jälkeiseen Kajaaniin. Hänelle kävi niin kuin muillekin evakoiden jälkeläisille: vasta läheisten kuoltua ymmärtää, miten paljon jäi kysymättä, puhumatta ja selvittämättä lapsuuden ja nuoruuden elämästä. Puolukka lähti avaamaan sukunsa taustoja hyödyntäen runsasta tutkimustietoa Raja-Karjalan tapahtumista ja yhteiskunnallisista asioista. Tuloksena on raikas ja erinomaisesti kirjoitettu teos postkarjalaisuudesta.

Puolukka on realisti: hän ei luo menetetystä Karjalasta kiiltokuvamaista ihannekuvaa. Elämä Suojärvellä ei aina niin auvoista ollut, sillä väestö oli pääosin köyhää mökkiläis-, talonpoikais- ja työväestöä. 1900-luvun alkuvuosikymmenien nälkävuosina pettua oli lisättävä jauhon sekaan.

Vegarus oli jo 1500-luvulla asutettu perinteikäs karjalaiskylä, joka oli tiettömien taipaleiden takana 1900-luvun alkupuolelle asti. Elämä on ankaraa ja lapsikuolleisuus aliravitsemuksesta ja kulkutaudeista johtuen suurta. Rajakarjalaista elämää leimasi vahvasti ortodoksinen tapakulttuuri, johon sekoittui myös kansanuskon aineksia luontevalla tavalla. Praasniekkaperinne merkitsi oman kylän vuosijuhlaa, johon kuului kirkkoperinne sekä markkinahumu tansseineen.

Puolukka on perehtynyt arkistolähteisiin huolellisesti ja suodattanut ne oman sukunsa kautta juohevaksi kokonaisuudeksi. Mikrotason kulttuurinen traditio avautuu yleisellä tasolla panoraamaksi rajakarjalaisuudesta tuoden esiin tuoreita ja raikkaita näkökulmia erityisesti henkilöiden kautta.

Harvaan asutun Raja-Karjalan elämän katkaisi talvisodan syttyminen 1939. Ensimmäinen evakkoaika oli vaikea, kun monet joutuivat asumaan kylmissä ulkorakennuksissa, kouluissa ja erilaisissa tilapäismajoituksissa. Talvisodan päätyttyä rajakarjalaiset halusivat heti takaisin kotikonnuilleen, sillä monet olivat kokeneet huonoa kohtelua ja suoranaista syrjintää sijoituspaikkakunnilla.

Puolukan Leena-äidin suku palasi Vegarukseen. Kylä oli pahoin tuhottu, ja perhe asui pitkään saunarakennuksessa. Arjen jälleenrakentaminen tapahtui nopeasti ja usko tulevaisuuteen oli lujaa, kunnes vegaruslaisten uusi evakkomatka alkoi juhannuksena 1944.

Sotien jälkeen evakoille valmistui 164 000 asuinrakennusta, eniten vuonna 1949. Evakot saivat uusilla asuinseuduilla pääsosin myönteisen vastaanoton, mutta toki kantaväestön keskuudessa ilmeni myös kateutta. Kajaanin maalaiskunta tuli Puolukan suvun uudeksi kotipaikaksi, ja he juurtuivat sinne vuosikymmenten kuluessa hyvin. Suku Karjalassa oli tärkeä ja auttoi myös uuden elämän rakentamisessa Kainuussa. Ortodoksinen usko oli myös juurruttaja, samoin suojärveläisten vilkas pitäjätoiminta.

Puolukka kertoo teoksessa tarinan vanhempiensa vuonna 1951 tapahtuneesta avioitumisesta. Rajakarjalainen kimmoisa nainen ja vakaa kainuulaismies muodostivat kuitenkin sopusuhtaisen parin, perheen ja turvallisen tilan lapsilleen. Puolukka kertoo kulttuurien joustavasta yhteen nivoutumisesta. Sodan traumoista oli selvittävä kaikkine tunnevaihteluineen. Elämän evakkous säilyi silti loppuun saakka kaikilla, joiden muistot varhaisimpina liittyivät Karjalaan.

Puolukka pohtii syvällisesti karjalaisuuden ydintä, merkitystä ja vaikutusta. Rikkautta karjalainen siirtoväki on merkinnyt perinteisine tapoineen ja kulttuureineen kaikille niille paikkakunnille, mihin he sotien jälkeen asettuivat asumaan. Puolukan kirja täydentää Karjala-kirjallisuutta persoonallisella intiimiydellään.

Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.