Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Maija Saviniemi (toim.): Kalle Päätalo tutkijoiden silmin. 202 s. Tietolipas 271. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2022.
Taivalkoskelaissyntyinen ja sittemmin Tampereelle muuttanut kirjailija, professori ja kunniatohtori Kalle Päätalo (1919–2000) on käsite ja ilmiö suomalaisessa kulttuurissa. Hänen tuotantonsa on erittäin laaja alkaen vuonna 1958 ilmestyneestä esikoisteoksesta Ihmisiä telineillä ja päättyen massiiviseen 26-osaiseen Iijoki-sarjaan, jonka viimeinen osa ilmestyi 1998. Sarjaa pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden laajimmista teoksista.
Päätaloa ja hänen tuotantoaan on tutkittu yllättävän vähän ottaen huomioon tuotannon laajuuden. Ensimmäisen väitöskirjatutkimuksen teki Ritva Ylönen 2013. Hän tutki Iijoki-sarjan vastaanottoa ja vaikutusta. Viimeisin väitöskirja on tarkistettu Oulun yliopistossa 2018 tekijänä Sari Keskimaa, joka tutki Iijoki-sarjaa kielielämäkertana. Gradu-tutkielmia Päätalosta on tehty kielen ja kirjallisuudentutkimuksen alalta jo 1970-luvulta lähtien.
Oulun yliopisto ja Kielipankki ovat julkaisseet 2019 korpuksen eli tekstikokoelman, jossa on kaikki Iijoki-sarjan romaanit. Teksteihin on liitetty kieliopillinen jäsennys, ja näin aineistosta on mahdollista hakea sanan muotojen tai kieliopillisen rakenteen esiintymät. Korpus tarjoaa eri alojen tutkijoille monipuolisia mahdollisuuksia tutkia Iijoki-sarjaa. FT Maija Saviniemi on koonnut raikkaan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, jonka kirjoittajat luotaavat Päätaloa historian kuvaajana, kielen ja murteen taitajana sekä Hermanni Päätaloa voimasanojen käyttäjänä. Teoksessa kuvataan myös Kallen kasvua kirjoittajaksi ja kirjoittajana.
Muistitieto lähdeaineistona on saanut arvostusta kunnolla vasta 1980-luvulla. Päätalolla se on ollut aina tärkein lähde, vaikka häntä arvosteltiin liiallisesta pikkutarkkuudesta. Jälkiviisaasti on hyvä ajatella, että ellei hän olisi niin tehnyt, ei nykyihmisillä olisi monistakaan vanhoista elämäntavoista, käytänteistä ja kulttuurista aavistustakaan.
FT Pekka Kaarninen kirjoittaa Edvin Laineen ohjaamasta elokuvasta Viimeinen savotta (1977). Se oli ensimmäinen Päätalon kirjoista tehty filmatisointi kertoen tukkijätkä Vikke Nilon karun elämäntarinan aina 1900-luvun alusta vuoteen 1965. Teemana on jätkän kiertokulku poroksi. Elokuvaan ei ole taltioitunut se Vikke Nilo, jonka Päätalo kirjaansa kirjoitti, mutta katsojat ottivat sen omakseen. Kritiikki jakautui kahtia: se nähtiin jätkän monumenttina, mutta muuten elokuva jäi sirpaleiseksi, irralliseksi.
FT Sari Keskimaa ylistää Iijoki-sarjaa kielentutkijan ehtymättömänä aarreaittana ja rikkaana murreaineistoltaan. Saviniemi kertoo Kallen isän Hermanni Päätalon voimasanoista Loimujen aikaan -romaanissa. Kielenkäyttöön vaikutti vahvasti lestadiolaisuus, joka ei sallinut kirosanojen käyttöä. Niiden sijaan kehiteltiin apusanoja kuten ”pahus” tai ”voi vietävä”. Hermanni viljeli reippaasti ronskejakin voimasanoja monenlaisissa yhteyksissä.
Teoksen päättää Päätalon tyttären Riitan ja tyttärentyttären Viljan yhteinen puheenvuoro, jossa he luotaavat Päätaloa kolmesta näkökulmasta: isä Kalle, kirjojen Kalle, joka on fiktiivinen hahmo, sekä akateeminen Kalle. He kaipaavat lisää Iijoki-sarjan psykologisen puolen tutkimusta, koska Kalle pyrki löytämään merkityksiä elämän tapahtumille. Varmasti tämä antaisi paljon myös tavallisille lukijoille auttaen ymmärtämään sitä terapeuttisuutta, joka sarjaan kirjoitettuihin henkilöihin laveasti liittyy. Iijoki-sarjassa olisi paljon aineksia teologiselle tutkimukselle, sillä lestadiolaisuus on vaikuttanut vahvasti Taivalkoskella. Parannustahan Hermanni ja Kallekin tekivät, vaikka väliinputoajiksi jäivätkin. Riitu-äidin lestadiolaisuus oli omintakeista ja vapaata kaikista sidonnaisuuksista.
Teos avaa Päätalon tuotannon rikkauksia tuoreesti ja rikkaasti uusista näköaloista.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.