Hannu Niklander: Uudesta maailmasta. 236 s. Robustos 2021.
Olet rasisti, jos syöt Eskimo-jäätelöä tai ylipäänsä puhut ”eskimoista”. Kuuluu sanoa: inuiitit. Tämä oppi on mennyt hyvin perille.
Mutta, mutta. Asia on monimutkaisempi, tietää pohjoisten pienten kansojen puolustaja ja yleisen vouhotuksen vastustaja Hannu Niklander, joka on käynyt Alaskassa. Sikäläiset alutiiqit eli sugpiaqit puhuvat eskimokielten jupik-haaraa ja loukkaantuvat verisesti, jos heitä kutsutaan inuiiteiksi, mikä kylläkin on korrekti nimitys Grönlannissa ja Kanadan Nunavutissa. Eivätkä myöskään Itä-Siperian eskimot eli sirenikit suinkaan ole mitään inuiitteja. Ylipäänsä aina mennään vikaan, kun ideologisen innostuksen vallassa julistetaan jokin sana pannaan, olipa tarkoitus vaikka kuinka hyvä.
Karkkilalainen sankarimatkailijamme on vauhdissa tällä kertaa muun muassa Färsaarilla, Islannissa ja Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla. Kuten aikaisemmissa matkakirjoissaan hän kiertelee syrjäseutuja julkisilla kulkuneuvoilla, asuu halvoissa hotelleissa ja tapaa tavallista kansaa – ei kuuluisuuksia.
Kirjalliset kuuluisuudet kylläkin toimivat usein matkan osviittana. Massachusettsin Salemissa Niklanderia askarruttaa Nathaniel Hawthornen romaani Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter, 1850) – se sama, jonka punaista A-kirjainta Tytti Yli-Viikari heristi televisiokameroiden edessä todisteena omasta lukeneisuudestaan.
Kahdeksattakymmentä käyvä kulkurimme herää varhain ”pirteänä kun ruusuvuoripeipponen”, ”reippaana kuin naparetkeilijä” tai jopa ”virkeänä kuin nuori jumala”. Hän tekee ahkerasti paitsi filologisia myös ornitologisia havaintoja. Hän osaa harvinaisia kieliä ja tuntee harvinaisia lintuja. Mahdollisesti hän ymmärtää lintujen kieltä kuten Siegfried.
Niklanderin erityinen silmäterä on Kanadan saarten ranskaa puhuva vähemmistö akadialaiset, joita britit pakkosiirsivät muualle Amerikkaan. Heistä sai alkunsa New Orleansin cajun-kulttuuri. Se oli kulttuurin rikastumista.
Maailmanmatkaaja näkee maailmankulttuurin myös köyhtyvän muuttoliikkeen vaikutuksesta. Tilataan monikulttuuri, saadaan monokulttuuri. ”Jos erilaiset juuret – olivatpa ne Filippiineillä, Kymrinmaalla, Suomessa tai intiaanikylässä – sekoittuvat samaksi urbaaniksi englanninkieliseksi kaupallisuudeksi, on oikeastaan hankala nähdä tässä monipuolisuutta.”
Jäämerta lähestyttäessä todellisuus muuttuu maskuliinisemmaksi. Yleinen naispula vallitsee, ja miehet muuttuvat ronskimmiksi ja rumemmiksi. Jokainen on kuningasjätkä.
Jack Londonin nimikkobaarissa Klondiken sydänmailla Niklanderille tarjotaan paikallisten kovanaamojen erikoisuutta: hapanvarvasdrinkkiä. ”Juoma sai alkunsa, kun kullankaivajan paleltunut ja kuolioon mennyt varvas amputoitiin ja säilöttiin spriipulloon. Joku tietysti sitten joi spriin, ja nyt on tapana tarjota innokkaille alkoholia varpaan kanssa.” [Ko. matkakuvaus on julkaistu myös Kaltiossa 1/2018 – toim. huom.] Jos varpaan vahingossa nielaisee, ravintola vaatii siitä 2500 dollarin korvauksen.
Niklander jättää varvasryypyn väliin.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
