Ilman tulkintaa ei ole mitään

Tuffi films: Orkesterin edessä. Kesto 75 minuuttia. Ensi-ilta 7.2.2020.

Ohjaus ja käsikirjoitus Anna-Karin Grönroos; kuvaus Mika Mattila; päähenkilöt Emilia Hoving, I-Han Fu, James Kahane, Atso Almila, Susanna Mälkki, Hannu Lintu.

Potentiaalinen ärtymyksen aihe vilahtaa heti alussa. Orkesterin edessä -dokumentin ensimmäisessä kuvassa nuori kapellimestari kohottaa juhlavasti tahtipuikkonsa ja nostattaa epäilyksen kulttuurisankarikuvaelmasta, joka mystifioi ja palvoo taiteellista lahjakkuutta.

Samassa kuvaan kuitenkin astelee pölähtäneen näköinen harmaapäinen ukkeli, joka keskeyttää uljaasti alkaneen ensitahdin ja narisee kärsivään sävyyn: ”Sano jotakin.” Vaikutelma kääntyy silmänräpäyksessä sympaattisen koomiseksi, ja negatiivinen odotus romuttuu. Pystypiikkinen selkäydinrefleksini kertoikin omista ennakkoluuloistani.

Kolmea Sibelius-akatemian kapellimestarioppilasta seuraava Orkesterin edessä tarjoaa muitakin tilaisuuksia epäilyyn ja letkautteluun. Miten opettaja – tai ylipäätään kukaan – pystyy erittelemään kapellimestarin tulkintaa noin yksityiskohtaisesti? Lieneekö se vain hatusta vedettyä hienostelua? Miksi moisten subjektiivisten tuntemusten hinkkaamista tuetaan isolla rahalla ja Musiikkitalolla?

Ei tarvitse olla persu langetakseen ”eliittitaidetta” mitätöiviin mustavalkoisiin mielikuviin – joita vastassa on yhtä mustavalkoisia korkeakulttuurisia mielikuvia, kuten jako ”vakavaan” ja ”kevyeen” musiikkiin. Orkesterin edessä -dokumentin ansio on siinä, että se osaltaan haastaa tällaiset heitot näyttämällä kapellimestarin koulutuksen lähietäisyydeltä, käsityöläismestarin ja -kisällin suhteeseen vertautuvana intensiivisenä koulimisena, jossa yksityiskohdat ratkaisevat.

Niiden hionnassa erona on oikeastaan vain se, että käsityöläinen työstää konkretiaa, kapellimestari näkymätöntä, vain korvin erottuvaa. Paitsi että konkreettistahan sekin on: ilman aaltoliikettä. Orkesterin edessä havahduttaakin tajuamaan, että oli kyse sitten esineistä tai musiikista, tulkitsevan mielen puuttuessa jäljelle jäisi korkeintaan molekyylien kasaumia. Ne tuskin merkitsevät kylliksi eliittitaiteen vastustajallekaan.

Samalla syntyy mielenkiinto ja kunnioitus ammattilaisen tulkintoja kohtaan. Kun Hannu Lintu keskeyttää oppilaansa muutaman nuotin jälkeen ja huomauttaa tämän eksyvän temposta, jazzelokuva Whiplash jää kakkoseksi: maallikon käsityskyvyn ylittävä tempokorva ei tällä kertaa olekaan fiktiota.

Vähemmän mitattavia, enemmän tulkinnallisia hahmotuksia ovat opettajien moitteet orkesterinjohdon ”autistisuudesta”, ”pelkästä tahdinlyönnistä” tai ”sotkusta”. Voivatko sellaiset lausunnot olla tosia, jos ja kun maallikko ei laatueroja hahmota? Pikemminkin kysymys pitäisi asettaa toisinpäin: mikä toden mittari mielivaltaisesti määritelty maallikko muka on? Sitä paitsi, voihan hänkin hahmottaa lukiolaisorkesterin kompastelun, mutta miksi laadulliset erot jäisivät siihen? Sellainen oletus ei ole johdonmukainen.

Niinpä Orkesterin edessä juhlistaa asiantuntemusta, sen kehittymistä ja sitä, mikä kurottaa yhä korkeammalle, irti ”objektiivisesta” ja ulkoisesta: kulttuuria. Elokuvan kiehtovuuden ytimessä on ulkoisen ja tulkinnallisen välillä vallitseva jännite, joka näkyy selvimmin opetustilanteissa (niitä saisi olla enemmän). Miten kapellimestarin liikkeet välittyvät soittajistolle ja edelleen kuulijalle, miten mitattava ja mekaaninen muuttuu laadulliseksi elämykseksi? Tie on outo ja loputon, ja ”opettaja antaa vain reitin”, kuten dokumentissa todetaan. Palkintona on uusi todellisuuden taso.

Toki palkintona voi olla myös menestys, ja siihen Orkesterin edessä huipentuukin. Valinta vaikuttaa hieman mainosfilmimäiseltä, samoin kuin yleinen siloisuus ja leppoisuus. Tuskinpa kapellimestarien koulutus Whiplashin kammottavaa kulttuuridarwinismia toteuttaa, mutta dokumentti ei edes viittaa varjopuoliin, joita sentään löytynee musiikkipiireistäkin. Vallan väärinkäyttö, kilpailu, kateus, epäonnistuminen ynnä muut häiritsevät aspektit loistavat poissaolollaan. Opiskelijakolmikon kehityskertomuksetkin jäävät hyvin ohuiksi.

Elokuvan vahvuutena ei olekaan ulkoisten seikkojen havainnointi vaan ulkoisen ja tulkinnallisen välisen vuorovaikutuksen esiin tuominen. Kiehtova aihe olisi kantanut pitempäänkin ja ansainnut keskittyneemmän käsittelyn.

Klikkaa tästä nähdäksesi elokuvan näytösajat Oulun elokuvateatteri Starissa >>