
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Tuffi films: Orkesterin edessä. Kesto 75 minuuttia. Ensi-ilta 7.2.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Anna-Karin Grönroos; kuvaus Mika Mattila; päähenkilöt Emilia Hoving, I-Han Fu, James Kahane, Atso Almila, Susanna Mälkki, Hannu Lintu.
Potentiaalinen ärtymyksen aihe vilahtaa heti alussa. Orkesterin edessä -dokumentin ensimmäisessä kuvassa nuori kapellimestari kohottaa juhlavasti tahtipuikkonsa ja nostattaa epäilyksen kulttuurisankarikuvaelmasta, joka mystifioi ja palvoo taiteellista lahjakkuutta.
Samassa kuvaan kuitenkin astelee pölähtäneen näköinen harmaapäinen ukkeli, joka keskeyttää uljaasti alkaneen ensitahdin ja narisee kärsivään sävyyn: ”Sano jotakin.” Vaikutelma kääntyy silmänräpäyksessä sympaattisen koomiseksi, ja negatiivinen odotus romuttuu. Pystypiikkinen selkäydinrefleksini kertoikin omista ennakkoluuloistani.
Kolmea Sibelius-akatemian kapellimestarioppilasta seuraava Orkesterin edessä tarjoaa muitakin tilaisuuksia epäilyyn ja letkautteluun. Miten opettaja – tai ylipäätään kukaan – pystyy erittelemään kapellimestarin tulkintaa noin yksityiskohtaisesti? Lieneekö se vain hatusta vedettyä hienostelua? Miksi moisten subjektiivisten tuntemusten hinkkaamista tuetaan isolla rahalla ja Musiikkitalolla?
Ei tarvitse olla persu langetakseen ”eliittitaidetta” mitätöiviin mustavalkoisiin mielikuviin – joita vastassa on yhtä mustavalkoisia korkeakulttuurisia mielikuvia, kuten jako ”vakavaan” ja ”kevyeen” musiikkiin. Orkesterin edessä -dokumentin ansio on siinä, että se osaltaan haastaa tällaiset heitot näyttämällä kapellimestarin koulutuksen lähietäisyydeltä, käsityöläismestarin ja -kisällin suhteeseen vertautuvana intensiivisenä koulimisena, jossa yksityiskohdat ratkaisevat.
Niiden hionnassa erona on oikeastaan vain se, että käsityöläinen työstää konkretiaa, kapellimestari näkymätöntä, vain korvin erottuvaa. Paitsi että konkreettistahan sekin on: ilman aaltoliikettä. Orkesterin edessä havahduttaakin tajuamaan, että oli kyse sitten esineistä tai musiikista, tulkitsevan mielen puuttuessa jäljelle jäisi korkeintaan molekyylien kasaumia. Ne tuskin merkitsevät kylliksi eliittitaiteen vastustajallekaan.
Samalla syntyy mielenkiinto ja kunnioitus ammattilaisen tulkintoja kohtaan. Kun Hannu Lintu keskeyttää oppilaansa muutaman nuotin jälkeen ja huomauttaa tämän eksyvän temposta, jazzelokuva Whiplash jää kakkoseksi: maallikon käsityskyvyn ylittävä tempokorva ei tällä kertaa olekaan fiktiota.
Vähemmän mitattavia, enemmän tulkinnallisia hahmotuksia ovat opettajien moitteet orkesterinjohdon ”autistisuudesta”, ”pelkästä tahdinlyönnistä” tai ”sotkusta”. Voivatko sellaiset lausunnot olla tosia, jos ja kun maallikko ei laatueroja hahmota? Pikemminkin kysymys pitäisi asettaa toisinpäin: mikä toden mittari mielivaltaisesti määritelty maallikko muka on? Sitä paitsi, voihan hänkin hahmottaa lukiolaisorkesterin kompastelun, mutta miksi laadulliset erot jäisivät siihen? Sellainen oletus ei ole johdonmukainen.
Niinpä Orkesterin edessä juhlistaa asiantuntemusta, sen kehittymistä ja sitä, mikä kurottaa yhä korkeammalle, irti ”objektiivisesta” ja ulkoisesta: kulttuuria. Elokuvan kiehtovuuden ytimessä on ulkoisen ja tulkinnallisen välillä vallitseva jännite, joka näkyy selvimmin opetustilanteissa (niitä saisi olla enemmän). Miten kapellimestarin liikkeet välittyvät soittajistolle ja edelleen kuulijalle, miten mitattava ja mekaaninen muuttuu laadulliseksi elämykseksi? Tie on outo ja loputon, ja ”opettaja antaa vain reitin”, kuten dokumentissa todetaan. Palkintona on uusi todellisuuden taso.
Toki palkintona voi olla myös menestys, ja siihen Orkesterin edessä huipentuukin. Valinta vaikuttaa hieman mainosfilmimäiseltä, samoin kuin yleinen siloisuus ja leppoisuus. Tuskinpa kapellimestarien koulutus Whiplashin kammottavaa kulttuuridarwinismia toteuttaa, mutta dokumentti ei edes viittaa varjopuoliin, joita sentään löytynee musiikkipiireistäkin. Vallan väärinkäyttö, kilpailu, kateus, epäonnistuminen ynnä muut häiritsevät aspektit loistavat poissaolollaan. Opiskelijakolmikon kehityskertomuksetkin jäävät hyvin ohuiksi.
Elokuvan vahvuutena ei olekaan ulkoisten seikkojen havainnointi vaan ulkoisen ja tulkinnallisen välisen vuorovaikutuksen esiin tuominen. Kiehtova aihe olisi kantanut pitempäänkin ja ansainnut keskittyneemmän käsittelyn.
Klikkaa tästä nähdäksesi elokuvan näytösajat Oulun elokuvateatteri Starissa >>
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.