Elo kapinan aikaan

eli yksilökapina vastaan joukkoliikehdintä

Iso-Britanniassa vuonna 2018 perustettu Extinction Rebellion ja sen suomalainen vastine Elokapina tarjoavat toimintaväylän ympäristökriisin paineistamalle yksilölle. Mutta onko sen kansalaistottelemattomuudelle perustuva toimintalogiikka riittävän perusteltu ja riittävän tehokas ja voisiko toiminnan korvata valinnanvapautta korostavalla liikehdinnällä?

Harva kykenee täysin kumoamaan Elokapina-liikehdinnän ydinsanomaa uhkaavasta ja osin jo toteutuneesta sukupuuttoaallosta ja ilmastonmuutoksesta. On järjellistä puhua ilmastohätätilasta. On yhtä lailla osuvaa vaatia laajennettua demokratiaa satunnaisotannalla valittujen kansalaisfoorumien kautta. Ainoa järkiperäinen vasta-argumentti seuraa perussuomalaisiin assosioituvaa ajatuspolkua: koska Suomen kokonaisvaikutus ilmasto-ongelmaan on mitätön, ei Suomella ole moraalista velvollisuutta ajaa teollisuuttaan alas.

Tästä seuraa aatteellinen ongelma, johon elokapinalaiset eivät kykene vastaamaan kovin selkeästi. On mahdollista viitata Suomen rooliin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jollaisia ihaillaan korruptoituneissa tai vähemmän kehittyneissä valtioissa. Tällöin ilmastotoimet olisivat esikuvallisia toimia. Tai on mahdollista puhua yleisestä moraalisesta velvollisuudesta, mutta tällöin täytyisi määritellä uskottava universaali moraali. Voidaan puhua myös käytännön ongelmista ja laskusta, joka siirtyy tulevaan, ja silloin ollaan hieman vakaammalla perustalla.

Ongelma moraaliargumentissa on, ettei se huomioi yksilötason kärsimystä; esimerkiksi sitä kärsimystä, jota hyvinvointivaltion rakenteja on kokenut. Koska moraali syyllistää ja tekee tyhjäksi valtavan työmäärän, joka saattoi teon hetkenä tuntua orjatyöltä mutta joka valmistuttuaan muuttui saavutukseksi, siitä tulee erityinen taakka: tein mitä täytyi ja mitä laki vaati, mutta silti joudun syytetyksi. Elokapina pyrkii irtautumaan tästä tuomitsemismentaliteetista, mutta on vaikea sanoa, missä määrin kyseinen mentaliteetti hiiviskelee yhä liikkeen taustalla.

En mene tässä seikkaperäisemmin nimenomaan Elokapinan toimintaan, enkä anna liikehdinnän jäsenille tilaa puolustaa itseään. Sen he voivat tehdä vaikkapa vastineen kautta. Sen sijaan tarkastelen kapinaliikkeen hypoteettista vaihtoehtoa, joka seuraisi yksilökeskeistä, mahdollisesti libertaariksi tulkittavissa olevaa logiikkaa: yksilönä minulla on oikeus kieltäytyä yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota pidetään yllä kyseenalaisin toimin. Edelleen minulla on oikeus vaatia yhteiskuntaa luomaan olosuhteet, jotka mahdollistavat realistisen irtioton ja toimintamallin, joka on vähemmän ongelmallinen. Toisin sanoen minun täytyy voida itse valita tapa, jolla hyvinvointia rakennan, ja määrittää, mitä hyvinvointi minulle tarkoittaa.

Kun kapinallinen vaatii jokaiselta jotakin, positiivista vapautta korostava libertaari voisi tehdä vaatimattoman itseensä ja lähipiiriinsä liittyvän vaatimuksen. Ero on yhtä kaikki merkityksellinen. Ehkä ilmastoajattelun pitäisi sisältää enemmän “saa”-argumentteja “täytyy”-argumenttien sijaan? Ehkä sen pitäisi tuottaa enemmän vapauksia ja oikeuksia ja viedä pois korkeintaan näennäisvapauksia? Valitettavasti tämän mallin mukana seuraa ilmeinen ongelma: julkisen talouden lasku kasvaa huimasti. Tällöin talousnäkökulma täytyisi ujuttaa osaksi muutosprosessia esimerkiksi pitkäaikaisten säästöjen ajatuksen kautta, jolloin muutosta olisi vaikeampi vastustaa.

Idiootti vastaan ilmastokapinallinen

Vapauspohjaista argumenttia voi viedä yhä eteenpäin. Voi kysyä, onko minulla oikeus vaatia yhteiskuntaa muuttamaan toimintaansa täysin spekulatiivisten oletusten pohjalta. Tästä päästään Yhdysvaltain viimeaikaisiin tapahtumiin. Kongressiin tunkeutumisen voisi nähdä karnevalistisena, kepeänä ja postmodernina vallankumousvoimana, jollei toiminta olisi tuottanut aitoja uhreja. Elokapina tuottaa uhrien sijaan korkeintaan ärtymystä, ja sen toiminta on selvästi paremmin perusteltua ja vähemmän tuhoisaa, joskin sen aiheuttama ärtymys voi vieraannuttaa yksittäisiä tahoja ilmastoasioista.

Kuitenkin sekä trumpilaiset talonvaltaajat että Elokapinan perustellusti ja rauhallisesti kapinoivat yksilöt jättävät esittämättä selkeän ratkaisuehdotuksen. Kongressin valtaaminen ei muuta vaalitulosta, eikä Elokapinan jäsenillä ole suoraa ratkaisua ympäristöongelmien, hyvinvointivaltion ja talouskasvun väliseen jännitteeseen – ei ainakaan ratkaisua, joka ei vaatisi globaaleja muutoksia.

Tämä ei estä vaatimasta yhteiskuntaa huomioimaan yksilöiden tarpeet. Jos niitä ei ole otettu huomioon, on yhteiskunnan toiminnassa ympäristöongelmien lisäksi ihmisoikeusongelmia. Viimeistään ilmastokatastrofi on riittävä peruste vaatia uskottavan irtioton mahdollisuutta. Yksilökeskeinen argumentti on yksinkertaisesti huomattavasti vaivattomampi perustella kuin luonnolle ihmisestä riippumattoman arvon antava argumentti, olipa totuus mikä hyvänsä.

Kyseisen argumentaation mukana seuraa taakka myös kapinallisille: heidän olisi kyettävä kyseenalaistamaan länsimaiseen hyvinvointiin keskeisesti kuuluvia elementtejä. Parlamentaarinen demokratia ei alkuunkaan riitä, vaan tarvitsisi rinnalleen paljon laajemmin ymmärretyt ihmisoikeudet. Myös negatiivisina pidettyjä yksilönoikeuksia olisi siedettävä, mikä johtaisi jännitteisiin pandemia- ja maahanmuuttokysymyksissä. Tällöin esimerkiksi pandemiakriisi vaatisi Ruotsin mallin ja suljetun yhteiskunnan sekoittamista tavalla, joka mahdollistaisi aidon valinnan. Joku saattaa haluta valita sairastumisen rokotuksen sijaan, ja tiettyyn rajaan asti, jollei peräti aina, tämä valinta tulisi yksilölle suoda. Tässä kohdin on tosin mainittava, ettei strategian muuttaminen kesken kaiken ole enää järkevää, jollei pandemia merkittävästi pitkity.

Joten lopulta idiootti voittaa?

Yhteiskunnan toimivuutta voidaan mitata myös sitä kautta, miten paljon typeriä valintoja se yksilöilleen sallii ja miten monta “uutta yritystä” se on valmis hyväksymään. Mitä ylipäätään tarkoittaa hyvinvointi näiden valintojen tuolla puolen? Eikö se aina tarkoita kollektiivimoraalia, josta historiallinen kehitys haalentaa pois moraalisen paineen niissä tapauksissa, joissa ongelmallinen toiminta kytkeytyy suoraan yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin? Vaihtoehtona tälle olisi aito yksilökeskeisyys, siis yhteiskunta, joka rakentaisi toimintansa yksilönoikeuksien ja yksilön potentiaalin vaalimisen varaan.

Tämänkaltainen muutos ei estäisi ympäristökatastrofeja, mutta olisi askel oikeaan suuntaan ja antaisi lisäaikaa välttämättömille moraalipohdinnoille. Ympäristöongelmia voidaan kyllä ratkaista ilman moraalia, mutta tällöin moraali muuntuu kysymykseksi käytännöstä. Silloinkin yksilökeskeisessä lähestymistavassa on suurempi loogisuuden tuntu, sillä se sisältää edes jonkin ymmärrettävän viittauspisteen, lähtötason tai perustan.

Ympäristöongelmia on kuitenkin vaikea ratkaista, jollei ensin määritellä ympäristöä yhdeksi tai useammaksi toimijaksi, jolla on aitoja oikeuksia. Tällainen argumentti voidaan aina kyseenalaistaa vallitsevan yleistiedon pohjalta. Tällä hetkellä luontoarvoja olisi helpompi puolustaa yksilölle sallitun “ei”-huudahduksen kautta, siis mahdollistamalla ongelmallisesta toiminnasta kieltäytyminen ja tarvittaessa laajempi “ei” suunnilleen yhtä laajoilla ehdoilla, jotka nyt sallitaan tuolle ongelmalliselle toiminnalle itselleen. Toisin sanoen jos ympäristöongelmia käsiteltäisiin moraaliongelman sijaan yksilöllisenä valintana, tulisi niihin suhtautua kuten pandemiaan: Ruotsin malli tuottaa sivullisia uhreja, eikä vallitsevan ylläpitäminen anna mahdollisuutta aitoon valintaan.

Toisin sanoen moraali ei voi olla käyttäytymistieteellinen valinta, jossa moraalista painetta ei synny silloin, kun vallitseva yleisymmärrys paljastuu vajavaiseksi, kun taas typerältä kuulostavat valinnat tuottavat paineen aina, jolloin syntyy auktoriteettikeskeinen yhteiskuntamalli. Juuri tässä argumentaatiologiikassa piilee Elokapinan ja koko ympäristökapinoinnin keskeinen ongelma, vaikka juuri siitä järjestö pyrkii toimintaohjeistuksessaan eroon. Meidän ei pitäisi palata vanhakantaiseen moralismiin (jollei se ole täysin välttämätöntä) vaan minimoida valintojen suurimmat riskit ja uskaltautua kollektivismin tuolle puolen. Nyt olemme tuottamassa uutta velvollisuusmoraalia. Sen tulevat seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Kaltio – Kirja-arvio

Pelon liberalismi ja populismi 2020-luvulla

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.

La Dolce Vita

Paperilehdestä 5/2021

Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Kaltio – Pääkirjoitus

Pois voihke ja valitus

Pääkirjoitus 5/2021

“Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin.”

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]