SF Studios: The Happy Worker – or How Work Was Sabotaged. 80 min. Ensi-ilta 6.5.2022. S.
Ohjaus John Webster, käsikirjoitus Eveliina Kantola & John Webster, kuvaus Jarkko T. Laine & Sun Ryung Kim.
John Websterin dokumentissa The Happy Worker – or How Work Was Sabotaged (2022) kuvataan nykytyöelämän sietämättömyyttä yksilö- ja maailmanlaajuisella tasolla. Kantavana ajatuksena on, että työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Visuaalisesti dokumentissa hyödynnetään kuvapankkikuvien tunnelmaa: tyylikkäitä toimistoasuja ja ratkiriemukasta työntekoa moderneissa työympäristöissä, jotka saavat kysymään, miksei itse pysty heittäytymään tuohon sykkeeseen. Katsojaa kuljetetaan eri puolille maailmaa ja yleisvaikutelmaksi muodostuu globaali, ei mihinkään paikantuva, kaikkien jakama työarkitodellisuus. Olemme mukana hullunmyllyssä, jota ei johda kukaan.
Dokumentti lähtee kuorimaan tekopirteyden pintakerroksia ja paljastaa, että kaikki valehtelevat toisilleen ja kuvittelevat olevansa ainoita, jotka kokevat tyytymättömyyttä, uupumusta ja motivaation puutetta työssään. Valoisien, edistysajattelua huokuvien toimistotilojen vastapainoksi kuvataan ankeita ja ahdistavia kubiikkeleja, harmautta, keinovaloja ja kirjahyllyä imitoivaa tapettia, joka symboloi yrityselämän menestyspuheen pinnan takaista onttoutta.
Kuvapankkikuvien hymyt ovat fasadeja, joiden takaa paljastuu oikeita ihmisiä. Esiin nostetaan työarkeaan jakavia omien alojensa asiantuntijoita, joita jakaa loppuun palamisen kokemus. Elämäntarinoita ja burnout-kertomuksia yhdistävät paineenalainen työskentely ja pettymykset, minuuden etsintä ja sen uudelleenrakentuminen. Dokumentin kuvauskohteet kertovat kokemuksistaan työssä, jossa jokainen työntekijä on korvattavissa, uuden työtehtävän olisi pitänyt olla valmis jo eilen, pikajuoksuprintin nopeudelle suunniteltua työtä suoritetaan loppumattomana maratonina, uudistukset eivät useinkaan johda parannuksiin ja johtamisen laatu on surkea.
Läpi dokumentin tunnelma pysyy hirtehisenä, mutta haastateltujen kasvot paljastavat arjessa etäännytetyt ja peitellyt tunteet: surun, kiukun ja nieleskellyt kyyneleet. Ihmisten samaan aikaan läsnä olevat ammattiroolit ja -identiteetit keventävät kokonaisvaikutelmaa. Puheesta muodostuu menestymisen ja kapitalismin kritiikkiä, mutta järjestelmän sisältäpäin ja yksilön kokemuksen tasolla. Tutkijahaastattelut tuovat mukaan makrotason analyysin: mistä jaetussa onnettomuuden kokemuksessa on kyse, mistä se juontaa juurensa ja mitä sille voisi ehkä tehdä.
Dokumentti kehystetään toisen maailmansodan aikaisella sabotaasisuunnitelmalla, joka oli tarkoitettu vihollisille. Elokuvassa esitetään tulkinta, että työelämä on degeneroitunut sabotaasisuunnitelman kaltaiseksi, sietämättömäksi. Jää hieman epäselväksi, miksi sabotaasisuunnitelmasta tulisi olla niin vaikuttunut, että sabotaasi on otettu mukaan jopa dokumentin nimeen.
The Happy Worker valottaa myös historiallista kehitystä, mutta tämä valotus jää pistemäiseksi; toki kehityskulun merkitys onkin kokonaisuudessa toisarvoinen. Suomalaisesta tehokkuusajattelun historiasta kiinnostuneen kannattaa syventyä esimerkiksi tutkija Mona Mannevuon tiedekirjaan Ihmiskone töissä.
Parhaiten dokumentti toimii työelämän herättämien tunteiden pohdiskeluun. Suosittelen sitä kaikille työnsä mielekkyyttä tai mielettömyyttä pohtiville.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
Kai Aareleidin Tyyni valtameri on ”samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia”, Risto Kormilainen kirjoittaa.
Ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä fiktioelokuva Je’vida saa ensi-iltansa 20.10.2023. Jenny Kangasvuo arvioi Katja Gauriloffin viimeisimmän ohjaustyön.
