
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kari Sallamaa: Elvira Madiganin viimeinen köysi. 250 s. Atrain & Nord 2022.
Emeritusprofessori ja dosentti Kari Sallamaa (1942) tunnetaan akateemisen tutkimuksen lisäksi omistautumisestaan suomalais-ugrilaisten sisarkieltemme vaalimiseen. Kaunokirjallisuuden saralla kirjallisuuden professori on aiemmin julkaissut runoutta ja proosaa. Elvira Madiganin viimeisen köyden myötä Sallamaa julkaisee ensimmäisen novellikokoelmansa.
”Novelli on elämän taidetta”, kuten kirjan takakannen ensimmäinen lause toteaa. Hitusen päälle neljässäkymmenessä novellissaan Sallamaa liikkuu Euroopan 1800-luvun mylleryksissä, välillä toisen maailmansodan ahdistavassa ilmapiirissä ja toisinaan ulottaa ihmiskohtalonsa miltei nykypäiviin saakka.
Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros. Muutamilla kerroilla vavahduttava käänne voi olla koko elämä, muutamilla kerroilla riittää sekunnin murto-osan räsähdys. Sallamaa sitoo ihmiselämän lyhimmillään puoleentoista sivuun novellissaan ”Vapaus”, pisimmälle hän pääsee liki kolmekymmensivuisessa ”Skopjen kansankaatajassa”.
Avoimet novellit ovat tyyliltään lähempinä venäläistä kuin ranskalaista novellitaidekerrontaa. Novelleissa on nykykatsantoon vanhahtavasti kaikkitietävä kerronta, mutta impressioiltaan ne ovat teräviä ja kuvaavat ympäröivää aikaa ja tilaa monisäikeisesti. Novellien sisällä on tunne, oma kiehtova sisäismaailma.
Slaavilaisessa kuvastossa purjehtivat novellit runsassanaisia. Välillä lukijan on tartuttava sanakirjan äärelle pohtimaan saksaksi tai ranskaksi sivallettuja fraaseja, välillä pähkäiltävä vanhakantaisia suomen sanoja vaikkapa hevostenhoidosta tai kasarmitermeistä.
Novellikokoelman sävy on ylävireinen: se vaatii lukijaltaan kulttuuriviittauksineen ja kielensäkin takia paljon. Kuten Musteklubin Minilukupiirissä tammikuun lopulla yhteen ääneen Jarkko Korpuan kanssa teoksesta totesimmekin: lukeminen on yllättävän verkkaista, vaatii lukijaltaan pinnistelyitä. Osaltaan se johtuu kohosteisesta, suorastaa runollisesta ilmaisusta.
Runsas sanasto sitoo ajankuvaa ja ajattelutapoja. Lukijan historian sivistystä testataan alati vaikkapa ”Keisarin hautajaiset” -novellin henkilögallerian selvittämiseksi. Ajallisesti liikutaan kai eniten Hitlerin, Stalinin ja Suomen vuoden 1918 tapahtumien ympärillä. Onkin hyvä tietää vallankaappauksesta oluttuvassa, on myös oiva tietää ylipäätään ”balto-balkanilaisen vyöhykkeen” historiasta. (Tätä aluerajausta hyödyntävät sekä itse kirjailija että kustantaja – mitä ikinä se nyt pitääkään sitten sisällään.)
Parhaimmillaan Sallamaa on lyhyissä, napakoissa novelleissa. Kokoelma ei ole novellien kautta yhtenäinen, mutta siihenkin selviää lopulta syynsä. Joka tapauksessa ilkikuristen novellien takana on aina läsnä kuolema. Takakannen teksti tiivistää: ”Koska vapauden hinta on kuolema, eivätkä siltä välty sotarikolisestkaan, Hangmen also die, kuten Fritz Lang sanoi, kokoelman avaavat hautajaiset ja hautausmaanäkymät.”
Miltei 300-sivuinen novellikokoelma päättyy yllättävästi ja kummeksuen Sallamaan omaan esseeseen ”Novellin taide”. ”Kirjailijoilla ei yleensä ole tapana selittää samassa niteessä tekstejään, sitä ei ole pidetty sisäsiistinä. Sitä harjoitetaan myöhemmin haastateluissa ja matineoissa. Mutta kun olen toiselta solultani kirjallisuuden tutkija, jälkeä tulee katsoneeksi silläkin silmällä.”
Ansiokkaasti ja sallamaisella tiiviydellä kirjailija setvii kahdeksaan ja puoleen sivuun kokoelman valintansa aiempine julkaisuajankohtineen, esikuvineen sekä käsitteistöineen ja katsomuksineen novellitaiteesta. Paljastuu, että novellit on kirjoitettu kutakuinkin kahdenkymmenen vuoden aikana.
Julkisuudessa Kari Sallamaata on koronan jälkeen nähty enää harvakseltaan. Kynä ja järki ovat kuitenkin palstoilla edelleenkin terävää ja tutkimustakin syntyy. Novellikokoelman viimeisen sivun jälkeen valkeneekin hiukan kaihoisasti, että tämä taitaa olla ainoa ja viimeinen kokoelmallinen mahdollisuus perehtyä Sallamaan novelliosaamiseen.
Kuten kaikki laadukkaat kirjat, tämäkin kirja päättyy lopulta takakannen omintakeiseen kuvailuun teoksesta. Lukekaahan takakannen teksti kokonaisuutena! Tulette mahdollisesti perehtyneeksi vinkkaustekstin jälkeen Sallamaan tapaan jäsentää novellitaidetta.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.