
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Olen suomalainen. 113 min. Ensi-ilta 13.9.2019.
Ohjaus Aleksi Mäkelä; käsikirjoitus Marko Leino ja Tomi Tuikkala; rooleissa Matti Ristinen, Tiina Lymi, Tatu Sinisalo, Talvikki Eerola, Iikka Forss, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala, Joni Leponiemi, Mikko Töyssy, Mikko Kouki, Joanna Haartti, Sakari Kuosmanen.
Miten dramatisoida Kari Tapion elämäntarina? Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus: Hei, aloitetaan viimeisestä illasta, kuoleman taksista. Ja siitä Olen suomalainen tosiaan alkaa! Hei, olen lahjakas, tai ainakin Solar Films -tasoa.
Musiikkia ja elettyä elämää patsaaksi valavan taksimonologin jälkeen tarina vie tanssilavalle, ”Kari Jalkasen” nuoruuteen. Ajankuva on asianmukaisin yksityiskohdin lavastettu, henkilökuva asianmukaisesti tyypitelty: laulajalupaus, sanavalmis humu, nappaa kaunottaren, loikkaa insinööri-rehtori-appiukon henkilöimän luokkaesteen yli, perustaa perheen ja aloittaa kuoppaisen iskelmäuran.
Mutta se viina. Pian pulloa piilotellaan jo uunissa, eikä nuorikko huoli kännistä Karia esikoisen synnytykseen.
Parin vuoden jälkeen, kun pääroolien esittäjät ovat vaihtuneet parikymmentä vuotta vanhemmiksi, ilmestyy ensisingle. Kömpelön kohtauksen huudahtelu voisi olla sketsisarjasta, ja karikatyyrimaisuus nostaa päätään. Eniten se koskee sivuhenkilöitä: Toivo Kärki, Danny, Chrisse Johansson, tuotantoportaan pienemmät tekijät (ja siinä sivussa alan kulttuurihistoria), karikatyyreja kaikki. Lähimenneisyyttä käsittelevät suomifilmit ovat maskeeraajien ja puvustajien taidetta.
Karikatyyrimäisyys vaivaa myös kokonaiskuvaa. Se on niin sanotusti ”kaunistelematon” ja varmaankin ”rehellinen”, mutta yhtä kaikki kuva, valittu näkökulma. Eikä siihen paljon mahdu. Kari Tapio juo ja rypee, anelee anteeksi ja rypee taas. Toistuva lankeaminen, katumus ja vaimon kiukkuinen mutta loputtoman uhrautuva tuki muodostavat kuolettavan kaavan, josta on paha nyhtää draamaa. Ehkä draaman puute kertoo siitä, että elokuva seuraa uskollisesti tositarinaa. Mutta se ei ole kummoinen tarina, vaan ummehtunut ja epäkiinnostava kuin alkoholistin arki.
Rypemisen vastenmielisyys toimii osin vieraannuttamisefektinä, ja lankeamis-katumuskehän korni pateettisuus on kääntyä lähes kriittiseksi. ”Laulut on laulettu. Kalliit on laulujen lunnaat”, värisyttää sydänkohtauksen saanut kossubaritoni irvokkaan itsesäälin vallassa. Mutta sitten perheyritys tukee taas, ura nousee ja ”Myrskyn jälkeen on poutasää”. Miksi? Koska se on totuus, saatana! Ainakin yksi totuus: rutiininomaisen ammattitaitoisesti kerrottu viihdepalstaklisee, johon elokuva ei ota tarkentavaa näkökulmaa, ei avartavaa etäisyyttä, ei edes pahoinvoivinta pulloperspektiiviä.
Kiinnostavin ulottuvuus on lauseen ”muista harjata hampaat” toisto. Vihjaako Olen suomalainen, että Kari Tapion sydänkuoleman taustalla oli huono suuhygienia?
Uuvuttavan tasapaksun putken jälkeen pääpari putkahtaa silmien eteen kasvot irvikuvamaisen turpeina, siis ”ikääntyneinä”; suomifilmi on maskeeraajan taidetta. Mikään ei huipennu tai edes kasva, ja vain paluu taksiin kertoo, että loppu on tiedossa. Niin hyvin tiedossa, että takapenkille kuolemista seuraavien hidastuskuvien ennustaminen oli yhtä helppoa kuin aloituksen keksiminen.
Tämä kaikki saattaa olla rakkaudella ja antaumuksella tehtyä, mutta sotii Kari Tapion taidetta vastaan. Tarkoitan seuraavaa: Musiikki on tulkinnallisesti huomattavan vapaata. Se voi kohota lähtökohtiensa ja edellytystensä yläpuolelle ja kantaa suuria tunteita, mielikuvia ja merkityksiä. Niinpä on täysin mahdollista ja ymmärrettävissä, että jollekulle Kari Tapion musiikki on ylevän ja syvän synonyymi. Olen suomalainen ei tällaiseen mahdollisuuteen kuitenkaan viittaa vaan pitää musiikin kiinni kuvauksen latteudessa – tai pikemminkin sen taustalla. Taiteilijan laulu on taustalaulua porsastelulle, samassa roolissa kuin ylikompressoidulta radiojingleltä kuulostava imelletty soundtrack-soosi. Musiikin kohottava potentiaali jää katsojan aiemman Kari Tapio -suhteen varaan eikä edes häivähdä, jos suhdetta ei ole. Pääosassa ei ole taiteen voima vaan masentava latteus.
Toki sekin on kuva, jota voi tarkastella. Ja sitä kautta jopa tälle teokselle voi löytyä pieni suurempi merkitys. Sillä onhan latteudenkin tunne sentään tunne, ja valkokankaalle tuotu kuva väistämättä etäännytetty ja katsojan pyöriteltävissä. Jos Olen suomalaisen katsottuaan muistaa aivoja soseuttaneet pubi-illat, kolkkoina tuijottavat kiiltävät pinnat, tyhjyyden ja itsepetoksen kylmät väreet ja alkaa haluta jotain parempaa, on jotakin ehkä saavutettu. Olkoonkin, että siihen parempaan ei kuulu tämä elokuva eikä sen edustama ilmapiiri.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.