Yksinäisyyden edistyksellisyys

Kirjan nimen ja kansikuvan harhauttamana opuksen voisi olettaa sisältävän tarinoita yksin luonnon armoilla elosta. Kuitenkin heti kättelyssä käy ilmi, ettei luettavana olekaan mikään eräjorina. Juri Nummelin marssittaa oppineisuutensa luupin alle Martin Lutherin, René Descartes’in, Daniel Defoen ja Xavier de Maistren. Hän ilmoittaa tutkivansa kyseisten suuruuksien syynäyksellä ”yksinäisyyden representaatioita ja niissä näkyvää subjektikäsityksen muutosta 1500-luvulta 1700-luvun loppuun”.

Ajan saatossa yksinäisyys alettiin nähdä myönteisesti, vain Luther yllämainituista änkyröi. Muiden mukaan moderni länsimainen ihminen puhkesi kukkaan yksinäisyyden yrttitarhassa.

Nummelin lainaa saksanjuutalaista ajattelijaa Karl Marxia, jonka mielestä mitä etäämmäs menneisyyteen mennään, sitä vähemmän yksityisyyttä ihmisellä oli. Luther ja Marx löivät tavallaan kättä yhteisöllisyyden siunauksellisuudesta. Uskonpuhdistajallemme johdatti lähemmäs Jumalaa, Marxilla työtätekevien luokkatietoiseen solidaarisuuteen pääoman massoja siviloivan vaikutuksen kautta.

Nummelin vakuuttelee, ettei luterilaisuus merkinnyt mitään modernin aloittavaa diskurssia vaan enemmänkin ilmensi kaipuuta alkukristillisen entisyyteen. Yksinäisyys oli isästä-Perkeleestä, koska se talutti syntisäkkejä Jumalan helmasta Saatanan syleilyyn, Luther paasasi ”Pöytäpuheissaan”.

Sitten Nummelin kysyy, millaista valtaa tarvitaan, jotta ihminen voisi irtaantua yhteisöstään uudenaikaiseen itseyteen. Ainakin Foucault’n sisäistetyn herruuden ideologiaa.

Daniel Defoen romaanin Robinson Crusoe (1719) voi eurooppalaisten teoriaherojen oppeja soveltaen lukea muunakin kuin höpsönä poikakirjana. Marxin, Foucault’n, Althusserin ynnä muiden viisastelujen valossa Crusoe tavallaan kertaa ihmislajin siviloitumisen ja humanisoitumisen nopeutettuna filminä. Saaren erakosta kehkeytyykin länsimaisen superäijän ruumiillistuma, kolonialisti ja lopulta rosvouksensa kruununa tolkun kapitalisti.

Crusoe modernisoituu työvälineiden käytön oppimisessa kuin Marxin proletariaatti, mutta Defoella homma hoituu kristinopin hurskaassa huostassa.

René Descartes’in funtsailujen loisteessa Lutherus näyttäytyy keskiajan pimeyteen jämähtäneenä suurjunttina. Filosofimme mielestä ihminen muodostaa kulttuuriminuutensa yksinäisyydessä. Järjen käyttö käy laatuun Descartes’in mukaan vain yksinäisyydessä. Ranskalaisneroa tarkastellessaan Nummelin osittaa nerokkuutta hoksauttaessaan, kuinka yhteisyydelle ylväästi pyllistänyt Descartes silti esitti sosiaalisuuden halveksuntansa kielenkeinoin eli yhteiskunnan syleilyssä. Descartes ajatteli aikaansa saranakohtana, jossa feodalismi meni mailleen ja moderni tuotti yksilöityneen subjektin, joka sanoutui irti keskiajan pappispimityksestä.

Ennen piti vetäytyä erämaahan voidakseen elää Jumalan lähellä, mutta Descartes antoi Metodin esityksessään mallin, miten subjektiuden rakentaminen käy suurkaupungissakin. Aiemmin tämä ei ollut edes mahdollista, asunnot olivat ahtaita ja tilaa kaduilla niukalti. Vallitsi kylämäisyys, jossa jokainen tunsi jokaisen. Mutta 1600-luvun Amsterdamissa Descartes saattoi hortoilla tuntemattomana luovassa yksinäisyydessä: kaupunki oli vilkas metropoli nykyaikaisessa mielessä.

Nummelin näkeekin Descartes’in toimineen modernin kaupunkilaisen yksilöityneen ihmisen edelläkävijänä. Hänet voi määrittää Charles Baudelairen kuvaamien flanöörien esikuvaksi. Heille kävi luontevasti laatuun descartesilainen yksinolo väkijoukossakin, sen pällistely kyynisen huvittuneena. Myös Descartes sanoi roolinaan olleen ”esitettyjen näytelmien katsoja” kaupungin kaduilla. Hän oli ulkopuolinen ”kaupunkivetelehtijä”.

Neljäs kirjassa yksinäisyyttä maistanut on ranskalainen sotaherra Xavier de Maistre (1763–1852), joka vietti 42 päivää arestissa lukaalissaan ja rustasi kokemastaan kirjan Matka huoneessani (1795). Hän koki jakautuneensa osiin, joista yksi kyttää toista.

de Maistren pyrkimys moderniksi persoonaksi kiteytyi aikana, jolloin Eurooppaa vapisutti kaksi kumousta: Ranskan vallankumous ja industrialismin läpimurto. Ehkä Nummelin de Maistren analyysillaan haluaa todistaa, ettei länsimaisen ihmisen minuudella ollut enää paluuta muinaiseen eheyteen?

Nummelin on rakentanut kirjan gradunsa (1997) pohjalle. Sinänsä antoisa yli 50-sivuinen teoriapläjäys opuksen alussa selittynee tästä opinnäytteen näyttämisestä. Mutta lähdekirjallisuusviisasteluaan kirjoittaja ei ole likikään onnistunut lukijaa viisastavasti kutomaan leipätekstiin.

Nummelin perustelee gradunsa julkisaattamista korona-ajan yksinäisyyden teeman esiinnousulla. Mitään vetelää self help -kötinää hän ei syötä. Jos lohtua etsii, Lutherin Martin ”Pöytäpuhe”, jossa tämä väittää ihmisen tulevan yksinäisyydessä mökkihöperöksi, pitänee kutinsa. Yksinäisyydessä saatamme hourailla, että asiamme ovat paskemmin kuin muilla, että olemme onnettomampia kuin muut, psykologisoi uskonpuhdistaja osuvasti.