Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto – Tapaus Vietas 1971
Käsikirjoitus Mikael Niemi, ohjaus ja suomennos Fiikka Forsman, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, tappelukoreografia Antti Silvennoinen.
Ensi-ilta 12.9.2020 Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Kunnon heist-lajityypin (suom. keikka, ryöstö) tarina kiehtoo aina. On kutkuttavaa ajatella, että olisi mahdollista punoa kokoon juoni, jolla huijataan kasinoa tai omalaatuista miljonääriä jäämättä kiinni. Oulun teatterille Mikael Niemen mainion, tositapahtumiin perustuvan tekstin on ohjannut Fiikka Forsman. Vietasissa vuonna 1971 ei puhuta heistista vaan kuppauksesta ja kasinon sijaan kohteena on suuryritys Vattenfall.
Jukka Kyllösen luoma jylhä, pohjoisen palava taivas aukeaa minimalistisen, 70-lukulaisen lavastuksen ylle. Valaistus toimii muutenkin tunnelmanluojana erinomaisesti. Ensin taustalla kuohuu digitaalinen Luulajanjoki, sitten maiseman katkaisee pato. Kaiken keskellä jököttää valtava kassakaappi. Kaapissa on viiden viikon palkkarahat yli kolmellesadalle työntekijälle. Palkanmaksua edeltävänä yönä joku ryömii toimistoparakin alle, leikkaa kaapin pohjaan reiän ja katoaa rahojen kanssa.
Ryöstöä kehystää Vanhakosken perheen kolmen sukupolven tarina kuppauksen ajoilta tähän päivään. Perheen nuorinta polvea edustaa Ida, joka etelässä opiskeltuaan palaa kotiin Pohjois-Ruotsiin. Merja Pietilä tekee raikkaan roolisuorituksen Idana ja rytmittää takaumissa ja nykyhetkessä liikkumista.
Mirjami Kukkola Idan isoäitinä ilmentää upeasti pohjoisen naisen mielenmaisemaa ja on ylivertaisen hauska. Toki tilanne- ja rytmitajua on muillakin, etenkin kun alun jäykkyydestä päästään eroon. Alussa tuntuu, että ihmisiin keskittyvä näytelmä toimisi paremmin pienellä näyttämöllä. Niemen nokkelan dialogin ja persoonallisten henkilöhahmojen varassa on paljon. Osa näyttelijöistä kuopsuttelee ajoittain porona ympäri lavaa. Porojen hienovarainen koparakoreografia naurattaa.
Ensimmäisen palkan tullen tilanne muuttuu rennommaksi ja baarikohtaus kasvaa slapstickin riemulauluksi, kunnes muuntuu Kill Bill -tyyliseksi taisteluksi. Näyttelijät venyvät huikeaan fyysiseen komiikkaan ja koko lava otetaan käyttöön. Timo Reinikan rooli isoisä Petruksena ja etenkin loppupuolen monologi on voimakas. Myös Pentti Korhosen ja Tommi Sahan yhteispeli on vertaansa vailla. Hannu Pelkonen rauhoittaa hulluttelun keskellä. Viipyilevä alku vaihtuu tiiviiseen liikkeeseen, reagointiin ja christiemäiseen jännitykseen.
Musiikki ja dialogi muodostavat kiinnostavan kontrastin, vaikkapa kun Petrus tarinoi pannukahvien keittämisestä ja taustalla soi Pink Floydin kaihoisa ”If” Atom Heart Mother -levyltä. Välillä tarinan ulkopuolinen musiikki katkaisee herkän tunnelman.
Koska näytelmä sijoittuu pohjoiseen ja aikaan, jolloin alkuperäiskansojen oikeuksista ei puhuttu edes sen vertaa kuin nykyään, jännitin etukäteen, miten saamelaisten puuttuvat oikeudet tuodaan esille – ja mikä tärkeintä, eihän näytelmässä esiinny stereotyyppisiä saamelaishahmoja. Tähän Niemi ja Forsman eivät onneksi alennu. Saamelaisiin viitataan lyhyesti. Näytelmä iskee kriittisesti suuryritysten toimintaan pohjoisen luonnossa. Valitettavasti lopussa heitetään kuitenkin kevätlulla-läppää. Rotustereotypiat saisi vihdoin jättää kokonaan pois. Näytelmä on onnistunut elämys ilman niitä.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
