Kuraattori Andrea Elín Vilhjálmsdóttirin haastattelu
Kasviaika on islantilaisen Plöntutíð-performanssifestivaalin suomalainen verso Mustarindalla, Hyrynsalmella. Tapahtuma nostaa esiin performanssitaiteilijoita, joiden taiteellisen toiminnan keskiössä vaikuttaa käsitys luonnon itseisarvosta. Kasviaika tarjoaa taiteilijoille tilaa, aikaa ja kollegiaalista tukea ekosentristen työtapojen ja teosten kehittämiseen.
Kasviaikaan on valittu kuusi taiteilijaa, jotka jakavat teemaresidenssissä työstämänsä kokeelliset teokset ihmisyleisölle ja muille Paljakanvaaran ekosysteemin asukkaille Kasviaika-performanssifestivaalissa Mustarindalla 13.–14. elokuuta.
Haastattelin festivaalin kuraattoria Andrea Elín Vilhjálmsdóttiria tapahtumasta.
Tiina Pehkonen: Andrea, miten päädyit järjestämään performanssifestivaalia Kainuuseen?
Andrea Elín Vilhjálmsdóttir: Odotas, 2020 huomasin islantilaisten kollegoideni toteuttavan ekodramaturgisia töitä eri yhteyksissä ja halusin luoda alustan, joka toisi nämä samanmieliset taiteilijat ja teokset yhteen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kaksi viikkoa myöhemmin Plöntutíð-festivaali oli syntynyt. Tämä meidän kokeilu onnistui paremmin kuin saatoimme odottaa, ja ekodramaturgiaan keskittyvien ja aiheesta kiinnostuneiden taiteilijoiden yhteisö sai alkunsa. Järjestimme seuraavan festivaalin 2021 ja nyt toteutamme kolmatta. Jo prosessin alussa työskentely toisenlaisessa ekosysteemissä samalla tavalla ajattelevien taiteilijoiden kanssa kiehtoi meitä. Kyselimme sinulta, tietäisitkö Suomessa yhteistyöstä kiinnostuneita taiteilijoita, ja ehdotit, että tekisimme projektin Mustarindan kanssa. Ajatus kuulosti meistä hyvältä, sillä jaamme samat ekologiset ideat ja arvot. Kasviaika on kokeilu siitä, mitä tapahtuu, kun tuomme uuteen ympäristöön ainoastaan kuratoinnin sen sijaan, että toisimme Islannissa luotuja ja tuotettuja teoksia esimerkiksi Kainuuseen. Haluamme nähdä, miten taiteilijoiden kulttuuritausta ja Suomen luontoon liittyvät perinteet vaikuttavat taiteelliseen vuorovaikutukseen heidän elinympäristönsä kanssa.
TP: Entä keitä ovat Kasviaika-taiteilijat?
AEV: Kutsuimme kuusi Suomessa työskentelevää taiteilijaa kanssamme residenssiin. Aino Johansson, Iiris Miettinen, Laura Jantunen, Meri Hietala, Oona Leinovirtanen ja Vincent Roumagnac tulevat performanssitaiteen eri aloilta. Heidän taustansa on teatterissa, tanssissa ja koreografiassa sekä kuvataiteessa. Mukana on myös yksi sosiologi. Residenssin aikana he ovat tutustuneet Mustarindan lähiluontoon sekä keskustelleet ekodramaturgiasta ja esittävien taiteiden historiasta Suomessa. Olemme pyrkineet tarjoamaan tilaa ja aikaa työstää omia projekteja sekä virittyä luonnon rytmiin, mikä Mustarindan ympäristössä onkin ollut lähes väistämätöntä.
Ympäristökasvattaja Riitta Nykänen kertoo Kasviaika-taiteilijoille eliöiden monimuotoisista suhteista. Kuva: Andrea Elín Vilhjálmsdóttir.
TP: Mikä mielestäsi on Kasviajan tärkein saavutus, kun festivaali on ohi?
AEV: Se, että residenssi päättyy yhteiseen jakamiseen, projektien ja kokeilujen esittämiseen, luo ainutlaatuisen mahdollisuuden yhteisön ja uusien ammatillisten suhteiden luomiseen. Taiteilijat ovat viettäneet aikaa yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa. He voivat tukea toisiaan taiteilijoina ja yksilöinä. Tässä monialaisessa ryhmässä ideoiden, kokemusten ja tiedon jakaminen on ollut erittäin vilkasta. Toivon, että taiteilijat saavat Kasviajasta ekodramaturgian siemenen sekä inspiraatiota ja energiaa hoivata sitä omassa työssään.
TP: Kerrotko hieman lisää ekodramaturgiasta. Mitä se tarkoittaa?
AEV: Lyhyesti – ekodramaturgia on teatteri- ja performanssitaiteiden menetelmä, joka analysoi ekologista performanssia ja tutkii luonnon sekä muiden kuin ihmiseläinten esiintymistä ja esittämistä performanssissa. Ekodramaturgia vie meidät ihmiskeskeisen tarinankerronnan ja antroposeenin maailmankuvan ulkopuolelle. Kasviaika-residenssissä keskusteluissa on noussut esiin kysymys, kuinka pysyä ihmisenä post-humaanissa ajassa lipsumatta takaisin antroposeeniin. Mielestäni kysymys on myös siitä, mitä ekodramaturgiset narratiivit voivat kertoa meille ihmisestä ilman, että käsitellään ihmisten suhteita ja ongelmia. Sanoisin, että ekodramaturgia saa meidät pohtimaan vaihtoehtoisia juonenkulkuja.
TP: Entä mitä tulee tällaisen ekosentrisen performanssifestivaalin järjestämiseen Islannissa ja Suomessa, oletko huomannut joitain samankaltaisuuksia tai eroja maiden välillä?
AEV: Ensinnäkin Islannissa teatteri- ja performanssitaiteen kentällä termi ”ekodramaturgia” on vielä erittäin tuore, kun taas täällä se on vaikuttanut alaan jo kauan. Olen kuullut täällä Suomessa monista taiteilijoista, jotka työskentelevät ekodramaturgian parissa, ja minulla on ollut onni tavatakin muutamia. Suomessa teillä metsä on vanhaa ja ekodramaturgian historia pitkä. Meillä Islannissa metsä on hyvin nuorta ja samoin olemme käsitelleet ekodramaturgiaa lyhyemmän aikaa. Joten sanoisin, että suurin ero on aika, hän sanoi hymyillen.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.