Kasviaika on islantilaisen Plöntutíð-performanssifestivaalin suomalainen verso Mustarindalla, Hyrynsalmella. Tapahtuma nostaa esiin performanssitaiteilijoita, joiden taiteellisen toiminnan keskiössä vaikuttaa käsitys luonnon itseisarvosta. Kasviaika tarjoaa taiteilijoille tilaa, aikaa ja kollegiaalista tukea ekosentristen työtapojen ja teosten kehittämiseen.
Kasviaikaan on valittu kuusi taiteilijaa, jotka jakavat teemaresidenssissä työstämänsä kokeelliset teokset ihmisyleisölle ja muille Paljakanvaaran ekosysteemin asukkaille Kasviaika-performanssifestivaalissa Mustarindalla 13.–14. elokuuta.
Haastattelin festivaalin kuraattoria Andrea Elín Vilhjálmsdóttiria tapahtumasta.
Tiina Pehkonen: Andrea, miten päädyit järjestämään performanssifestivaalia Kainuuseen?
Andrea Elín Vilhjálmsdóttir: Odotas, 2020 huomasin islantilaisten kollegoideni toteuttavan ekodramaturgisia töitä eri yhteyksissä ja halusin luoda alustan, joka toisi nämä samanmieliset taiteilijat ja teokset yhteen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja kaksi viikkoa myöhemmin Plöntutíð-festivaali oli syntynyt. Tämä meidän kokeilu onnistui paremmin kuin saatoimme odottaa, ja ekodramaturgiaan keskittyvien ja aiheesta kiinnostuneiden taiteilijoiden yhteisö sai alkunsa. Järjestimme seuraavan festivaalin 2021 ja nyt toteutamme kolmatta.
Jo prosessin alussa työskentely toisenlaisessa ekosysteemissä samalla tavalla ajattelevien taiteilijoiden kanssa kiehtoi meitä. Kyselimme sinulta, tietäisitkö Suomessa yhteistyöstä kiinnostuneita taiteilijoita, ja ehdotit, että tekisimme projektin Mustarindan kanssa. Ajatus kuulosti meistä hyvältä, sillä jaamme samat ekologiset ideat ja arvot.
Kasviaika on kokeilu siitä, mitä tapahtuu, kun tuomme uuteen ympäristöön ainoastaan kuratoinnin sen sijaan, että toisimme Islannissa luotuja ja tuotettuja teoksia esimerkiksi Kainuuseen. Haluamme nähdä, miten taiteilijoiden kulttuuritausta ja Suomen luontoon liittyvät perinteet vaikuttavat taiteelliseen vuorovaikutukseen heidän elinympäristönsä kanssa.
TP: Entä keitä ovat Kasviaika-taiteilijat?
AEV: Kutsuimme kuusi Suomessa työskentelevää taiteilijaa kanssamme residenssiin. Aino Johansson, Iiris Miettinen, Laura Jantunen, Meri Hietala, Oona Leinovirtanen ja Vincent Roumagnac tulevat performanssitaiteen eri aloilta. Heidän taustansa on teatterissa, tanssissa ja koreografiassa sekä kuvataiteessa. Mukana on myös yksi sosiologi. Residenssin aikana he ovat tutustuneet Mustarindan lähiluontoon sekä keskustelleet ekodramaturgiasta ja esittävien taiteiden historiasta Suomessa. Olemme pyrkineet tarjoamaan tilaa ja aikaa työstää omia projekteja sekä virittyä luonnon rytmiin, mikä Mustarindan ympäristössä onkin ollut lähes väistämätöntä.
TP: Mikä mielestäsi on Kasviajan tärkein saavutus, kun festivaali on ohi?
AEV: Se, että residenssi päättyy yhteiseen jakamiseen, projektien ja kokeilujen esittämiseen, luo ainutlaatuisen mahdollisuuden yhteisön ja uusien ammatillisten suhteiden luomiseen. Taiteilijat ovat viettäneet aikaa yhdessä ja oppineet tuntemaan toisensa. He voivat tukea toisiaan taiteilijoina ja yksilöinä.
Tässä monialaisessa ryhmässä ideoiden, kokemusten ja tiedon jakaminen on ollut erittäin vilkasta. Toivon, että taiteilijat saavat Kasviajasta ekodramaturgian siemenen sekä inspiraatiota ja energiaa hoivata sitä omassa työssään.
TP: Kerrotko hieman lisää ekodramaturgiasta. Mitä se tarkoittaa?
AEV: Lyhyesti – ekodramaturgia on teatteri- ja performanssitaiteiden menetelmä, joka analysoi ekologista performanssia ja tutkii luonnon sekä muiden kuin ihmiseläinten esiintymistä ja esittämistä performanssissa. Ekodramaturgia vie meidät ihmiskeskeisen tarinankerronnan ja antroposeenin maailmankuvan ulkopuolelle. Kasviaika-residenssissä keskusteluissa on noussut esiin kysymys, kuinka pysyä ihmisenä post-humaanissa ajassa lipsumatta takaisin antroposeeniin. Mielestäni kysymys on myös siitä, mitä ekodramaturgiset narratiivit voivat kertoa meille ihmisestä ilman, että käsitellään ihmisten suhteita ja ongelmia. Sanoisin, että ekodramaturgia saa meidät pohtimaan vaihtoehtoisia juonenkulkuja.
TP: Entä mitä tulee tällaisen ekosentrisen performanssifestivaalin järjestämiseen Islannissa ja Suomessa, oletko huomannut joitain samankaltaisuuksia tai eroja maiden välillä?
AEV: Ensinnäkin Islannissa teatteri- ja performanssitaiteen kentällä termi ”ekodramaturgia” on vielä erittäin tuore, kun taas täällä se on vaikuttanut alaan jo kauan. Olen kuullut täällä Suomessa monista taiteilijoista, jotka työskentelevät ekodramaturgian parissa, ja minulla on ollut onni tavatakin muutamia.
Suomessa teillä metsä on vanhaa ja ekodramaturgian historia pitkä. Meillä Islannissa metsä on hyvin nuorta ja samoin olemme käsitelleet ekodramaturgiaa lyhyemmän aikaa. Joten sanoisin, että suurin ero on aika, hän sanoi hymyillen.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
