Katariina Vuori: Parasta ennen. 268 s. Otava 2024.
Huonekasvit olivat keskeisessä osassa Katariina Vuoren edellisissä romaaneissa Kasvun paikka ja Juurikasvua. Parasta ennen -teoksessa kasvit eivät samalla tavalla kietoudu kaikkeen kerrottuun, mutta sipulikukilla on kyllä erityinen paikka päähenkilö Armin sydämessä.
Armi on viisikymppisiään lähestyvät arkeologi, jolla on mukava työpaikka oululaisessa museossa, kivat työkaverit ja mukiinmenevä asunto. Elämä on asettunut uomiinsa, mutta jotain puuttuu: aviomies ja sen mukana yhteiset muistot, somen suloiset parisuhdepäivitykset ja arkinen idylli keittiönpöydän ääressä. Armille muodostuu pakkomielle siitä, että viisikymmentä täytettyään hän ei enää ole oikeutettu leskeneläkkeeseen, vaikka joskus vielä sattuisi menemään naimisiin.
Toimeliaan isosisko Marikan masinoimana ja yllyttämänä Armi alkaa tavoitella mahdotonta. Muutamassa kuukaudessa, siis ennen 50-vuotispäivää, pitäisi löytää sopiva mies, läpikäydä tiukalla aikataululla deittailut ja muut asiaankuuluvat soidinmenot ja sitten purjehtia avioliiton satamaan.
Sulhaskandidaatteja putkahtelee Armin eteen eri yhteyksistä. On Marikan miehen tuttavaa, juuri eronnutta työkaveria, nuoren museoharjoittelijan isäpappaa. Aikapainekin tikittää koko ajan taustalla.
Näistä aineksista saattaisi syntyä aika tavanomaista viihdehuttua, mutta onneksi Vuori sekoittaa mukaan tuhdin annoksen muutakin ainesta. Hyvin kiinnostavaa luettavaa ovat esimerkiksi kuvaukset museo- ja arkeologitöistä. Armi työkavereineen kuopsuttelee kenttätöissä, selvittelee salaperäisen, suoturpeessa lepäävän ruuhen arvoitusta ja kehittelee museoon uudenlaisia yleisötäkyjä.
Ruuhitapauksen ja muiden kenttätyökohtausten yhteydessä Vuori pääsee revittelemään myös luonnonkuvaajana. Inspiraatiota tarjotaan kaikille aisteilla. Esimerkiksi lumen alta paljastuvien maatuvien kasvien tymäkkä tuoksu yltää vaivatta kutittelemaan lukijankin sieraimia.
Edellisten kirjojen tapaan huumorikin on kohdallaan sekä annostelun että laadun puolesta. Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin, vaikka jännitys siitä, ehtiikö Armi löytää ajoissa sopivan sulhon, ei isosti hetkauttaisikaan.
Tyylilajiin kuuluu, että lopussa päädytään jonkinlaiseen tyveneen. Sitä ennen on kuitenkin ehditty pohdiskella monenlaista keski-ikäisen ihmisen elämään kuuluvaa: vuosien mittaan tehtyjä oikeita ja vääriä valintoja ja niiden seurauksia, ohikiitäneitä mahdollisuuksia, joihin ei tullut tartuttua, kaiken sattumanvaraisuutta.
Kepeä romaani herättää yllättävänkin paljon ajatuksia esimerkiksi ikääntymisestä. Kannattanee pohdiskella esimerkiksi näitä Armin nuorelle yliopisto-opiskelijalle suunnattuja sanoja: ”Elämä menee niin hirveen nopeesti […] Se voi tulla shokkina kun sen tajuaa.”
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
