Punkero viihdyttää

Janne Kuustie on ohjannut ja käsikirjoittanut jälleen Kauko Röyhkän tekstiin perustuvan näytelmän, kantaesityksen Punkero-kuunnelman tekstiin. Matti haaveilee muusikon urasta, ihailee Beckiä ja kuulee tulevalta bändikaveriltaan Esalta Depeche Modea. Tytöt pyörivät mielessä ja kuvioissa, mutta unelma tähteydestä on intellektuelleille nuorukaisille se suurin.

Kotona kalikoita haaveiden rattaisiin laittavat jos ei täysin hipit vanhemmat, niin ainakin kirjailijaisä, joka tuskailee Matin tavoin taidemaailmassa menestymisen esteradalla. Jämy äiti yrittää ylläpitää nuhdetta ja kuria. Isälle maistuu tiukka, Mattia kiusataan punkeroksi. Naisista tykätään, mutta ei oikein osata.

Näyttelijäsuoritukset ovat mainioita ja uskottavia, ja niitä eivät Antti Viitalan (Esa) ja Pete Miettusen (Matti) muusikkotaustat ainakaan vähennä. Soitto ja laulu sujuvat paremmin kuin hyvin myös Anu Enqvistiltä (Kati) ja Lotta Vaattovaaralta (Päivi). Aki Latvamäki työryhmineen on sovittanut Röyhkän biisejä tasolle, joita kuuntelisi näytelmästä irrallisenakin.

Lavasteissa ja puvustuksessa ollaan yksinkertaisilla linjoilla. Myös nuket piipahtelevat lavalla. Massiiviset tehosteet eivät kuulu tähän formaattiin. Mainio sanataide hyvin esitettynä riittää sillä saralla, ja pintaprameilu olisi ainoastaan haitallista. Tarinankerronnan selkeyttäjänä toimiva liitutaulu on nerokas, se sekä selvittää että naurattaa komiikallaan. Mielikuvituksessa on voima, kun kevytmoottoripyörää esittää porakone eikä siinä ole mitään kummallista. Kuva piirtyy selkeänä.

Oululaisessa aktiivisessa teatteriyleisössä on vakiintunut sanonta ”Klonkin sapluuna”, jolla viitataan pääasiassa Kuustien vänkään ohjaukseen. Punkerossakaan tämä ei jää huomaamatta. Tyylilleen uskollisena näytelmä ikään kuin ulkoistetaan välillä itsestään. Roolihahmot ovat pieninä hetkinä lavalla ”omana itsenään” ja tavallaan vääräleukailevat näyttelemiselle, vaikkapa tekemällä lyhyttä kitarakauppaa kesken näytelmän.

Tämä on sekä hauskaa, että vähän ärsyttävää. Eli toimivaa.