Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Punkero on musiikkinäytelmä, mutta ehkä vielä enemmän komedia ja kasvutarina.
Akseli Klonk: Punkero. Esitykset Oulun Valvenäyttämöllä 4.–26.11.2016.
Ohjaus ja käsikirjoitus Janne Kuustie, Kauko Röyhkän Punkero-kuunnelmaan perustuen.
Musiikki Kauko Röyhkä, musiikin sovitus Aki Latvamäki & työryhmä.
Puvustus Tarja Pekkala ja Marva Aalto.
Rooleissa Pete Miettunen, Antti Viitala, Lotta Vaattovaara ja Anu Enqvist.
Toinen esityskausi on suunnitteilla.
Janne Kuustie on ohjannut ja käsikirjoittanut jälleen Kauko Röyhkän tekstiin perustuvan näytelmän, kantaesityksen Punkero-kuunnelman tekstiin. Matti haaveilee muusikon urasta, ihailee Beckiä ja kuulee tulevalta bändikaveriltaan Esalta Depeche Modea. Tytöt pyörivät mielessä ja kuvioissa, mutta unelma tähteydestä on intellektuelleille nuorukaisille se suurin.
Kotona kalikoita haaveiden rattaisiin laittavat jos ei täysin hipit vanhemmat, niin ainakin kirjailijaisä, joka tuskailee Matin tavoin taidemaailmassa menestymisen esteradalla. Jämy äiti yrittää ylläpitää nuhdetta ja kuria. Isälle maistuu tiukka, Mattia kiusataan punkeroksi. Naisista tykätään, mutta ei oikein osata.
Näyttelijäsuoritukset ovat mainioita ja uskottavia, ja niitä eivät Antti Viitalan (Esa) ja Pete Miettusen (Matti) muusikkotaustat ainakaan vähennä. Soitto ja laulu sujuvat paremmin kuin hyvin myös Anu Enqvistiltä (Kati) ja Lotta Vaattovaaralta (Päivi). Aki Latvamäki työryhmineen on sovittanut Röyhkän biisejä tasolle, joita kuuntelisi näytelmästä irrallisenakin.
Lavasteissa ja puvustuksessa ollaan yksinkertaisilla linjoilla. Myös nuket piipahtelevat lavalla. Massiiviset tehosteet eivät kuulu tähän formaattiin. Mainio sanataide hyvin esitettynä riittää sillä saralla, ja pintaprameilu olisi ainoastaan haitallista. Tarinankerronnan selkeyttäjänä toimiva liitutaulu on nerokas, se sekä selvittää että naurattaa komiikallaan. Mielikuvituksessa on voima, kun kevytmoottoripyörää esittää porakone eikä siinä ole mitään kummallista. Kuva piirtyy selkeänä.
Oululaisessa aktiivisessa teatteriyleisössä on vakiintunut sanonta ”Klonkin sapluuna”, jolla viitataan pääasiassa Kuustien vänkään ohjaukseen. Punkerossakaan tämä ei jää huomaamatta. Tyylilleen uskollisena näytelmä ikään kuin ulkoistetaan välillä itsestään. Roolihahmot ovat pieninä hetkinä lavalla ”omana itsenään” ja tavallaan vääräleukailevat näyttelemiselle, vaikkapa tekemällä lyhyttä kitarakauppaa kesken näytelmän.
Tämä on sekä hauskaa, että vähän ärsyttävää. Eli toimivaa.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.