Matkalla meren äänten lävitse

Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys. 48 s. Non Arts Books, 2. uusittu painos 2022; ensijulkaisu 1982.

”Valo taittuu toiseen asentoon/ ja kivien uurteet tulevat esiin”, kirjoittaa kajaanilainen runoilija Keijo Nevaranta runokokoelmassaan Lintujen silmissä kivien kylmyys. Teoksen tekee erikoiseksi se, että se on julkaistu ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten mutta saatu nyt uusittuna painoksena. Kun aiemmin ilmestynyttä kokoelmaa ei ole vertailussa, ei voi sanoa, miten paljon kokoelmaa on uusittu. Lyyriseltä otteeltaan teos on kestänyt hyvin aikaa: runot avautuvat ajattoman kosmisesti ja filosofisesti elämän tarkkailun sekä merkityssisältöjen analyysiksi.

Meri on muisti, joka kirjoittaa rannan kiviin salaisuutensa. Aalto on vain kuva, vaahtopää tai maininki, jossa me elämme. Konkretia ja katoavaisuus ovat yhtä. Sokrateen hyve ja oikeudenmukaisuus leikkaavat terävästi kiven kirjoituksen. Maailmankaikkeus on määritelty totuudeksi ihmisten ulottuvuuksiin, todistuskappale on kirjoitettu taivaisiin eivätkä viisaat tiedä, mitä ulkopuolella on. Näin vuosituhantinen viisaus, sofia, katsoo meihin, mutta kukaan ei halua menettää elämäänsä, vitaa. Kukaan ei toisaalta tiedä, mitä sen menettäminen idean tasolla merkitsee.

Nevaranta liittää neljän klassisen alkuaineen tulen, veden, maan ja ilman kautta alistumisen ja ikävän toisiinsa: ”Ota ilma sellaisena kuin se on/ – hengitä sitä/ Ota vesi sellaisena kuin se on/ – kasta kätesi siihen/ Ota maa sellaisena kuin se on/ – tallaa paljaat varpaasi pehmeään saveen”. Jokainen on osa kokonaisuutta, ja vain nöyryyden kautta voi oppia kunnioittamaan tietoa, joka on samalla kertaa metafyysistä sekä kokemusta, kuolemaa ja elämää. Nevaranta liittää nämä pohdiskelut yhtäkkiä lähelle, kotiseutuun, jota emme itsessämme tunnista. Ihmisen osa on vain nähdä, nähdä.

Meren äärellä Nevaranta liikkuu runoissaan läpi kokoelman. Meri voi olla myös hiljaisuus, käsite, suure, alkulähde. Meri on yksinäinen, mutta ihminen vielä yksinäisempi rannattomuuden äärellä: ”Tunsin suurempaa yksinäisyyttä kuin meri/ kahlasin autiompia rantoja kuin jumalat/ Epäröin, valutin rantaveteen/ suolaisia ja kuivia lohkareita/ tukahdutettua itkua.”

Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan. Hän on näkijä, joka johdattaa lukijansa tietämään kaikkea, mitä emme tiedä mutta mistä olemme varmoja. Meri on lakeus ja lakeus on meri. Historia kohtaa ja kokoaa latomeren. Ollaan siis matkalla pitkin niittyä, missä on läsnä ”äänten hiljaisuus ja kirkkaus”. Nevaranta vetää samalla yhteen ja sinkoaa erilleen.

Maailman merien yllä on uhka, sillä ihmisten ahneus tunkee kaikkialle. Nevarannan runous kääntyy kokoelman loppupuolella hiljaiseksi kannanotoksi: ”Meri on öljylauttoja/ emo ei enää tule takaisin/ Miten käy? Linnunsydän/ kylmässä rinnassa.” Vaakalaudalla ovat arvomme, puntarissa puheet suhteessa tekoihin, mutta kätemme ovat mykät mustasta öljystä. Kuolema ei erottele. Aika hautautuu hiekkaan.

Nevarannan kokoelma on vahva, itsenäinen ja terävä. Kivien äänet onttoudessaan erottuvat selvästi ja me niiden halkaistuissa sydämissä.

Kaltio – Kolumni

Metsureiden tarina

Kinnunen 1/2024

Tarina alkaa (tietenkin) siitä, kun korporaatiopiru puvussaan kiipeää tunturiin hakemaan allekirjoitusta kauppakirjaan humaanilta maanomistajalta. ”Kaivosala on tulevaisuutta. Sahojen aika on […]