Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta. Otava 2019.
”Kauhistuttava tunne koko ajan, että minä en enää osaa kirjoittaa. En koe kirjoittamista tarpeelliseksi. Olen kuollut mies mutta jatkan olemassaoloa, ylösnousemususkon varassa.” Näin ahdistuneena Pentti Saarikoski (1937–1983) kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa vuonna 1972. Hän yritti aloittaa muistelmien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen mutta masentui jo yhden lauseen jälkeen. Tämä ja paljon muuta Saarikosken tunnoista selviää Tommi Liimatan toimittamasta Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoista, jotka ajoittuvat kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Sen jälkeen hän jätti taakseen niin Helsingin kuin kotimaankin.
Saarikoski pohtii paljon kääntämisen problematiikkaa. Väliin se sujuu vaivatta, väliin vastahakoisesti. Toisaalta kääntäminen kirjoittamiseen verrattuna onnistuu paremmin, koska teksti on jo olemassa. Runojen kirjoittamista Saarikoski suunnittelee, mutta se on työlästä. Hän kuitenkin saa valmiiksi runokokoelman Alue (1973) sekä Eino Leino, legenda jo eläessään -runoelman (1974), josta tuli menestys. Kritiikit kautta linjan olivat myönteisiä. Päiväkirjassaan Saarikoski kertoo, kuinka vaikeaa Leino-kirjan tekeminen oli: ”Mutta en tiedä, miten minun olisi käynyt, jos Leino-kirja ei olisi valmistunut. Onnistuminen kirjailijana on minulle asia jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista.”
Tuolloin myös Saarikoski oli hyvin suosittu. Kansa piti hänestä ja luki myös hänen teoksiaan. Myös haastatteluja niin lehdissä kuin radiossakin oli paljon, esiintymispyyntöjä tuli satelemalla. Saarikosken itsetunto on kuitenkin koetuksella, vaikka hän tietää olevansa erinomainen – siis paras – kirjailija.
Avioliitto Tuula-Liinan kanssa on vielä voimissaan päiväkirjamerkintöjen alkaessa kesäkuussa 1972 mutta muuttuu koko ajan myrskyisemmäksi. Tilanteen sinetöi Tuula-Liinan suhde työtoveriin Pertti Jokiseen. Saarikoski kirjoittaa suhteesta rivien välissä mutta ei ota asiaa aktiivisesti puheeksi vaimonsa kanssa. Mustasukkaisuuden hän purkaa kirjoittamiseen, Eino Leino -kirjaan erityisesti. Juominen on päivittäistä, mutta silti Saarikoski jaksaa sekä kirjoittaa että kääntää hämmästyttävän paljon, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä.
Keravalle muutto ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Talon läheisestä luonnosta Saarikoski pitää, mutta muuten hän on työlääntynyt maalla asumiseen. Mutta kaikki muuttuu tammikuussa 1975, kun ruotsalainen toimittaja Mia Berner tulee Keravalle haastattelemaan Saarikoskea. Vierailu menee mallikaasti ja Berner ihastuu ”hellämieliseen barbaariin”. Eikä Saarikoskikaan saa Miaa pois mielestä, vaan päiväkirja päättyy lupaukseen lähteä Göterborgiin: ”Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista.” Ja niin hän meni, heti helmikuussa, ja samalla muutti pysyvästi Mian kanssa Tjörnin saarelle. Miasta tuli myös Saarikosken viimeinen vihitty vaimo 1975–1983.
Päiväkirjoissa kuten Saarikosken runoudessakin toteutuvat omat kokemukset, kirjallisuus ja ympäristö, missä teksti on kirjoitettu. Vaikka päiväkirjat ovat päivärytmiltään samojen asioiden toistoa, luomisen tuskaa ja parisuhteen ruotimista, on niillä kuitenkin kirjallisuushistoriallinen merkitys, joka avaa ulottuvuuksia Saarikosken ajatteluun ja tuotantoon. Kyllä tätä kulttuuriteoksi voi täydestä syystä luonnehtia.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Sápmelaš DJ:ide čuhcet ovdagáttut, mat buktet ovdan klubbakultuvrra čuolmmaid Sevdnjes latnja, seinniin, gáhtus ja muođuin šealgájit arvedávggi ivnnit. Lossa basso […]
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
