En ole koskaan käynyt niissä maissa ja kaupungeissa, missä ihmisiä näyttää ainakin eri medioitten välittämissä kuvissa olevan todellakin kuin muurahaisia. Olen opiskeluaikanani asunut hetken Kööpenhaminassa, vieraillut Lontoossa ja Glasgow’ssa monet kerrat, katsellut junien ikkunoista eteläisen Englannin päättymättömiä talorivejä. Mutta näistäkin miljoonakaupungeista löytyy autioita joutomaita, ihmisen hylkäämiä paikkoja. Tyhjyyksiä, joista jotkut on ”luonto” jo vallannut takaisin.
Lähes kaiken tutkimustiedon valossa Maapallon luonnon romahdus on tällä hetkellä vain ajan kysymys. Minne ihminen vain katseensa kääntää, hän näkee sukupuuttoon kuolevia lajeja, köyhtyviä ekosysteemeitä, elämän nopeutuvaa häviämistä. Maailmanlaajuinen havahtuminen antaa kuitenkin odottaa itseään.
Itsekin käytän enemmän aikaa tämän asian murehtimiseen kuin luontoa säilyttävän käänteen mahdollisesti aiheuttavaan toimintaan. Syyllisyydentuntoni ei ole tarpeeksi vahva, sanon itselleni. Elän jo melko vähällä verrattuna joka päivä autoilevaan, viikonloppulomille kaukomaihin lentävään, ehdottomasti joka aterialla lihaa syövään, jatkuvasti roskansa metsään heittävään kuvitteelliseen länsimaiseen mieheen, jonka olen tuhon ja ilmastonmuutoksen kuvaksi itselleni muodostanut. Jalanjälkeni on niin paljon pienempi, uskottelen, ja annan itselleni luvan makkaraan, juustoon ja satunnaiseen taksikyytiin ainoana matkustajana.
Viime kädessä luotan vielä siihen, että ”luonto” on ihmistä vahvempi, ja ihmislaji tuhoaa itsensä ja oman tuhoamisvimmansa ennen kuin onnistuu tuhoamaan kaiken Telluksen elävän. Ihmisen näkökulmasta toki kumpikaan vaihtoehto ei ole millään tavalla toivottava.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen / Jokainen elämä on tärkeä / Jokainen ihminen vain elää hetken sen, / sen minkä kohtalo on hälle määräävä.
Pystymmekö lajina koskaan kokemaan kaikkia muita lajeja yhtä tärkeäksi kuin omaamme? Läiskinhän minäkin kesäisin kuoliaiksi hyttysiä ja paarmoja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, kun ne vain yrittävät jatkaa sukuaan tai aterioida. Pystymmekö suojelemaan lajimme ulkopuolista elämää tarpeeksi, jotta se säilyisi meidänkin säilymisemme mahdollistaen?
Kaikki eläimet käyttävät joitain toisia orgaanisia olioita oman elämänsä ylläpitämiseen. Jonkinlainen tasapaino tässä hyväksikäytössä on tällä planeetalla jatkunut hyvin pitkään, miljoonia vuosia. Ehkä se on jo menetetty. Ehkä millään ei ole enää mitään merkitystä.
Ehkä globaali ekosysteemi on se Jumala, jonka Nietzsche kirjoitti kuolleen ihmiskunnan surmaamana.
Nihilismin, johon näissä ajatuskuluissa on helppo päätyä, ei kuitenkaan tarvitse estää meitä arvostamasta ajattelevan yksilön ulkopuolista maailmaa, toisia ihmisiä, ympäristöä, luontoa. En voi olla varma siitä, onko omalla käyttäytymiselläni merkitystä tässä seitsemän ja puolen miljardin ihmistuhoyksilön planeettapesässä, mutta voin silti tehdä valintoja, jotka saamani tiedon perusteella voisivat estää kaikkea tuhoutumasta etenkin, mikäli jokainen ihmismuurahainen valitsisi samalla tavoin. Kantin kategorisen imperatiivin voinee näin sovittaa nihilismiinkin.
Ja juuri siksi, että en voi olla varma, valinnallani on merkitystä. Jos tietäisin varmasti tiettyjen tekojen johtavan myönteiseen lopputulokseen, en voisi olla tekemättä niitä. Olisin automaatti. Koska epäröin, voin kokea teoissani vapautta.
Toisaalta tämäkin tulkinta alkaa kuulostaa liian yksilökeskeiseltä, liiaksi minään kietoutuneelta. Haluaisin ajatella meitä, yhdessä, koko tätä systeemiä.
Ja haluan ajatella kesää. Kaunis unohdus!
Tämä Kaltio julkistetaan virallisesti lauantaina 10.6. Kurtinhaudan rannassa Maakinen Martinniemi -tapahtumassa, jonka pääesiintyjänä on kirkas horisontti. Lehdessä on juttuja siitä, miten ihminen on luonnossa ja miten luonto on ihmisessä. Tehkää, minkä voitte, enempää ei pidä vaatia.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
