Kategoriat

Viruksen varjossa

”Luonto tulee kyllä toimeen ilman ihmistä, mutta ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”, Juha K. Tapio kirjoittaa esseessään ihmisen luontosuhteesta (s. 64–67). Tämän huomion on ihmisajattelu tehnyt historiansa aikana lukemattomia kertoja, ja onkin häkellyttävä todeta, miten hyvin ihminen toimeliaisuudessaan näyttää sen jatkuvasti unohtavan, joka puolella maapalloa.

Olen itsekin yksi näistä unohtajista. Ottaen huomioon, kuinka monta kertaa olen pääkirjoituksissanikin tuskaillut globaalia Gaian pahoinpitelyä, syön esimerkiksi edelleen häkellyttävän paljon eläinten lihaa. Puolustelen itseäni selittämällä, että vähennän jatkuvasti, ainakin yritän, en aja autoa… ainakin yritän.

Pääsiäisen tienoon pääkirjoituksissa on ollut tapana myös viitata Uuteen Testamenttiin. Ainakin yritän. Luotan ja uskon siihen, että jos kaikki edes yrittäisivät, ja tekisivät jotain luonnon hyväksi, tai luopuisivat edes joistakin sitä vahingoittavista teoista, välttäisimme apokalyptiset tulevaisuudenkuvat. Ei minun tarvitse luopua kaikesta tai uhrautua ristille muiden synnit lunastaen. Äiti Maata vastaan syntiä tehneet joutuvat tekonsa kaikki jollain tavalla lunastamaan.

Jokainen teko vaikuttaa. Pienistä puroista kasvaa suuri joki. Mutta purojen pitää kulkea enemmän tai vähemmän samaan suuntaan, jotta virta on tarpeeksi vahva kuluttaakseen itselleen uuden, terveemmän uoman. Keskenään riitelevät virtaukset muodostavat vain pyörteitä, jotka kuin Kharybdis imevät koko ihmisarkin syövereihin vetiseen kuolemaan.

Metaforien sekoittaminen palauttaa meidät taas uhraukseen. On valittava kuin Odysseus ja annettava kuusipäisen Skyllan napata osa miehistöstä, jotta muut selviävät hengissä. On luovuttava jostain saavutetusta, joistain mielihyvää antavista ja arkielämää jotenkin helpottavista asioista, jotta ihminen lajina voi jatkaa maallista tallustustaan.

Ja voi olla, että huomaamme, ettemme itse asiassa kaipaakaan sitä, mistä luovuimme.

Jos tämä lehti tuntuu oudolta käsissäsi, ei huolta: vaihdoimme kiiltävään paperiin vain tämän tuplanumeron ajaksi, ja jo seuraava eli Kaltio 3/2021 saapuu luoksesi kesäkuussa tuttuna mattana. Mattapintainen paperi imee huokoisena mustetta kiiltävää enemmän, ja halusimme Kenen luonto? -hankkeen valokuvien toistuvan mahdollisimman terävinä.

Otan mielelläni palautetta vastaan lehden erikoisnumeron sormituntumasta, ja muustakin. Mikäli tämä yhteistyö onnistuu hyvin, saatamme myös jatkossa julkaista erikoisnumeroita pohjoisten eri kuvataide- ja muidenkin toimijoiden kanssa. Koronaeristyksen aikana on päässyt syntymään monenlaisia ajatuksia erilaisista yhteisprojekteista, toivottavasti joitakin tulee joskus toteutettuakin.

Mutta sitäkin enemmän toivon, että vielä joskus pääsemme kokemaan elävää teatteria ja musiikkia ja kaikkea muuta yhdessäoloa. Siihen asti: etähalaus kaikille!

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2021

Tänä vuonna kansallismuseo on palauttanut Inarin Siidaan suuren määrän aikoinaan pohjoisesta Helsinkiin vietyä esineistöä. Noin 30 vuotta sitten alettiin palauttaa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten haudoista “tieteen” nimissä ryöstettyjä luita. Erva Niittyvuopio on tutkinut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta, mikä oli kirkon rooli hautojen tyhjennyksessä.