”Luonto tulee kyllä toimeen ilman ihmistä, mutta ihminen ei tule toimeen ilman luontoa”, Juha K. Tapio kirjoittaa esseessään ihmisen luontosuhteesta (s. 64–67). Tämän huomion on ihmisajattelu tehnyt historiansa aikana lukemattomia kertoja, ja onkin häkellyttävä todeta, miten hyvin ihminen toimeliaisuudessaan näyttää sen jatkuvasti unohtavan, joka puolella maapalloa.
Olen itsekin yksi näistä unohtajista. Ottaen huomioon, kuinka monta kertaa olen pääkirjoituksissanikin tuskaillut globaalia Gaian pahoinpitelyä, syön esimerkiksi edelleen häkellyttävän paljon eläinten lihaa. Puolustelen itseäni selittämällä, että vähennän jatkuvasti, ainakin yritän, en aja autoa… ainakin yritän.
Pääsiäisen tienoon pääkirjoituksissa on ollut tapana myös viitata Uuteen Testamenttiin. Ainakin yritän. Luotan ja uskon siihen, että jos kaikki edes yrittäisivät, ja tekisivät jotain luonnon hyväksi, tai luopuisivat edes joistakin sitä vahingoittavista teoista, välttäisimme apokalyptiset tulevaisuudenkuvat. Ei minun tarvitse luopua kaikesta tai uhrautua ristille muiden synnit lunastaen. Äiti Maata vastaan syntiä tehneet joutuvat tekonsa kaikki jollain tavalla lunastamaan.
Jokainen teko vaikuttaa. Pienistä puroista kasvaa suuri joki. Mutta purojen pitää kulkea enemmän tai vähemmän samaan suuntaan, jotta virta on tarpeeksi vahva kuluttaakseen itselleen uuden, terveemmän uoman. Keskenään riitelevät virtaukset muodostavat vain pyörteitä, jotka kuin Kharybdis imevät koko ihmisarkin syövereihin vetiseen kuolemaan.
Metaforien sekoittaminen palauttaa meidät taas uhraukseen. On valittava kuin Odysseus ja annettava kuusipäisen Skyllan napata osa miehistöstä, jotta muut selviävät hengissä. On luovuttava jostain saavutetusta, joistain mielihyvää antavista ja arkielämää jotenkin helpottavista asioista, jotta ihminen lajina voi jatkaa maallista tallustustaan.
Ja voi olla, että huomaamme, ettemme itse asiassa kaipaakaan sitä, mistä luovuimme.
Jos tämä lehti tuntuu oudolta käsissäsi, ei huolta: vaihdoimme kiiltävään paperiin vain tämän tuplanumeron ajaksi, ja jo seuraava eli Kaltio 3/2021 saapuu luoksesi kesäkuussa tuttuna mattana. Mattapintainen paperi imee huokoisena mustetta kiiltävää enemmän, ja halusimme Kenen luonto? -hankkeen valokuvien toistuvan mahdollisimman terävinä.
Otan mielelläni palautetta vastaan lehden erikoisnumeron sormituntumasta, ja muustakin. Mikäli tämä yhteistyö onnistuu hyvin, saatamme myös jatkossa julkaista erikoisnumeroita pohjoisten eri kuvataide- ja muidenkin toimijoiden kanssa. Koronaeristyksen aikana on päässyt syntymään monenlaisia ajatuksia erilaisista yhteisprojekteista, toivottavasti joitakin tulee joskus toteutettuakin.
Mutta sitäkin enemmän toivon, että vielä joskus pääsemme kokemaan elävää teatteria ja musiikkia ja kaikkea muuta yhdessäoloa. Siihen asti: etähalaus kaikille!
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
6.5.2022 ensi-iltansa saanut John Websterin dokumentti The Happy Worker esittää, miten työelämä on kehittynyt niin kurjaksi, että sitä toivoisi lähinnä viholliselleen – jos vain heräisi näkemään, millaiseksi työarki on muuttunut.
Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei Kaltiolle näytelmän arvioineen Antti Viitalan kokemuksessa saavuttanut.
”Ymmärrän ironisen etäisyyden tarpeen erotiikan kuvauksessa, mutta koomisuus tuntuu liian usein näissä teksteissä tahattomalta.” Esko Karppanen luki homoeroottisten tarinoiden kokoelman Hopeapisaroita.
”Pieni mutta älykäs kustantamo Aviador on vihdoin julkaissut Kamel Daoudin teoksen Meursault, contre-enquête laadukkaana käännöksenä suomeksi. Kovin rohkeita emme Suomessa kuitenkaan olleet, sillä meitä ennen Daoudin romaani oli uskallettu kääntää ja kustantaa jo 35 muulla kielellä.”
”Kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille.” Routa Companyn Spoon River antologia Kajaanin Generaattorissa toukokuun loppuun.
”Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nuorisoelokuvien kömpelöiltä juonikliseiltä vältytään”, kirjoittaa näkemästään pitänyt kriitikko Matti A. Kemi Aili Haapasalon ohjaamasta elokuvasta Tytöt tytöt tytöt.
1980-luvun Pohjois-Englannin kaivoslakkojen aikaan tapahtuva musikaali on tämän kevään Suomessa jopa kipeän ajankohtainen. Marlene Hyyppä arvioi Oulun teatterin Billy Elliot -suurmusikaalin.
Elämä ehti helmikuussa jo melkein muuttua iloiseksi. Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa […]
Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]
”Vienanmeressä on valtavasti tavaraa, ehkäpä liikaakin. Ainakin ensi-illassa kokonaisuutta oli välillä hieman vaikeata hahmottaa”, kirjoittaa Kaltion kritiikissä Seppo Turunen.
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset tutkii kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja.
