Sanoista kieleen ja käsitteisiin

Suomi syntyi valtiona ja kansana vasta 1800-luvulla, mutta suomen kielen matka on paljon pidempi. 

Virus on puhuttanut koko maailmaa kohta vuoden verran. Sana periytyy latinasta, josta monia muitakin sanoja on omaksuttu suomen kieleen joko sellaisenaan tai täysin uudessa merkityksessä. Viruksen sekä neljänkymmenenyhden muun latinalais- tai kreikkalaistaustaisen sanan historiaa, eri muotoja sekä merkityksiä antiikin ajoista nykyisyyteen avaa Reijo Pitkävirta uutuusteoksessaan Fata Verborum. Näkymiä sanojemme historiaan (Gaudeamus 2020).

Virus on Pitkävirran mukaan “bakteeria pienempi, 15–300 nanometrin kokoinen, vain elektorimikroskoopissa erottuva taudinaiheuttaja, joka lisääntyy elävässä isäntäsolussa mutta on se ulkopuolella eloton.” Parituhatta vuotta sitten “virus” tarkoitti vielä järeää esinettä ja valuvaa nestettä. Nykysuomeksi se on arjen mullistava odottamaton epidemia.

Sanana virus viitasi kuitenkin alun perin nähtävissä oleviin kohteisiin, koska antiikissa ei ollut käytössä nykyistä laboratorioteknologiaa. Negatiivinen sävy sanassa on silti säilynyt. Ensin pahaa hajua, myrkkyä ja muita luotaantyöntäviä asioita nimitettiin virukseksi, sitten kristillisessä latinassa “perisyntiä kuvataan ilmaisulla virus peccati”.

Nykyään “viruksia” pyritään etsimään ja tuhoamaan lääketieteessä ja tietotekniikassa. Latinankieliset taustat ovat pakottaneet myös tiettyjen sanojen kansanomaistamiseen. Pisin tunnettu taudinnimi on pneumonoultramicroscopicosilicovulcanoconiosis, joka tarkoittaa esimerkiksi tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa pölykeuhkoa. Suomen kielessä on toki mahdollista luoda pitkiä yhdyssanoja, mikä poikkeaa monista muista kielistä.

Suurin ero on siinä, että suomi ei kuulu latinalaisiin tai edes indoeurooppalaisiin kieliin. Mistä kielemme siis tulee, kuinka se on muodostunut ja kehittynyt moneksi eri kieleksi?

Sananjalat kipittävät kieleen

Yksittäiset sanalainat toisista kielistä kuuluvat kaikkien kielten kehitykseen. Suomi pitää silti kärkipaikkaa harvinaislaatuisen historiansa takia. Sitä nimittäin ei vieläkään täysin tunneta. Haasteeseen tarttuu virolainen arkeologi Valter Lang, jonka Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria on juuri julkaistu suomeksi Hannu Oittisen kääntämänä.

Langin mukaan muinaissuomalaisten esihistoria ulottuu yli 10 000 vuoden taakse. Hän kuitenkin haastaa monet vallitsevat käsitykset suomalais-ugrilaisista kielistä ja kansoista. Lang kysyy: Milloin tänne nykyisen Suomen ja Viron alueille on oikeastaan tultu ja mistä?

Yhtenäinen tieteellinen näkemys itämerenkansojen kehittymisestä yhä puuttuu, mutta Lang esittää rohkeasti oman käsityksensä. Suomalaisten syntyhistoriaa tutkitaan juuri etnografialla, jossa arkeologia yhdistyy kielitieteelliseen ja antropologiseen tutkimukseen.

Langin peruskysymys kuuluu: Miten jotkin (länsi)uralilaisesta kantakielestä haarautuneet kielet ovat päätyneet nykyiseen Baltiaan ja Suomeen? Arkeologinakin Lang tunnustaa, että kielitieteellisellä tutkimuksella on vastauksen etsinnässä etusija, mutta arkeologinen tutkimus on keskeistä, koska Suomessa esihistoria päättyi oikeastaan vasta oman kielen kirjoittamiseen. Löytyneet esineet kertovat sen, mistä kirjalliset lähteet täysin puuttuvat.

Yksittäisten henkilöiden asema uusien suomen kielen sanojen kehittäjinä on kiistaton. Tunnetuimpia ovat Mikael Agricola (n. 1510–1557) Raamatun suomentajana ja siten suomalaisen kirjakielen keksijänä. Elias Lönnrot (1802–1884) puolestaan keräsi ikiaikaista kansanrunoutta ja laati niistä muun muassa Kalevalan ja Kantelettaren. Vähemmän tunnettua sanojen luojaa esiteltiin hiljattain (30.11.2020) Yleisradiossakin.

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820–1884) toi sanastoomme sellaisia sanoja kuin eduskunta, harrastus, ilmansuunta, mielikuvitus, johtaja, tilavuus, keräilijä, kunta tai varasto. “Nuo kaikki sanat ovat Europaeuksen keksimiä, tai ainakin hän on ne ensimmäisen kerran suomen kielen historiassa kirjoittanut. Europaeuksen jäljiltä meillä on edelleen käytössä yli 200 sanaa”, Yle kertoi.

Kun kielen sanasto rikastuu, monipuolistuu myös käsitteellinen ajattelu, sillä käyttöön tulleilla sanoilla on merkitys vain käsitteiden käytössä, kuten filosofi Ludwig Wittgenstein opetti.

Suomen synty kieleksi

Arkeologi Lang perustelee näkemystään suomen kielen eriytyneisyydestä noin kolmetuhatta vuotta sitten ennen muuta väestönsiirtymillä, ideoiden leviämisellä, aineellisen kulttuurin eli erityisesti keramiikan kehityksellä ja kielitieteellisellä aineistolla. Suomalaiset kuitenkin asuttivat maan eri osia ja puhuivat eri murteita, joita voi oikeastaan kutsua “murteiksi” vasta kirjakielen keksimisen jälkeen. Sitä ennen eli pitkälle eurooppalaisen renessanssin aikaan asti ne olivat erillisiä kieliä.

Kielitieteilijä Janne Saarikivi onkin huomauttanut teoksessaan Suomen kieli ja mieli (Teos 2018), että pohjoiskarjalainen ja turkulainen tuskin olisivat ymmärtäneet toistensa “murteita”. Saarikivi myös asiallisesti muistuttaa, että Suomi maana ja suomi kielenä syntyivät toden teolla vasta 1800-luvulla suomenruotsalaisen eliitin suurena hankkeena.

Lang kutsuu itämerensuomalaisten etnografiassaan projektiaan “kielen jäljittämisen arkeologiaksi”. Tutkimushaasteena silloin on, miten arkeologien tutkima aineellinen kulttuuri liittyy kielelliseen kehitykseen. Nykyään tutkimukseen liitetään myös genetiikka eli suomalaisten DNA-perimän vertaaminen muihin Itämeren alueen asukkaisiin.

Itämeren rantoja alettiin asuttaa pysyvästi – arkeologisen aineiston perusteella – noin 3 000 vuotta sitten siinä mielessä, että voidaan puhua kulttuureista. Kulttuuri-sana löytyy myös Reijo Pitkärannan kirjasta, ja se on alun perin tarkoittanut maanviljelystä. Näin käytännölliset käsitteet ovat muuttuneet abstrakteiksi ja toisin päin, Pitkäranta kertoo. Lisäksi hän tarkentaa, että “kulttuuri” tarkoitti jo antiikissa erityisesti “hengenviljelystä”.

Langin tähtäimessä on itämerensuomalaisen kielen ja kulttuurin muodostuminen. Hän seuraa sivutolkulla matkaa Itämeren rannoille, siellä kypsymisen kautta sekä alkuperäisen asettautumisen epäonnistumista seurannutta “toista tulemista”. Silloin myöhäiskantasuomalaisten kieli ja kulttuuri alkoivat levitä laajemmalle sisämaahan, usein tietysti rikkaiden sisävesistöjen äärelle.

Itämerensuomi kielenä valmistui vain hajaantuakseen yllä mainituista syistä erillisiksi kieliksi ja kulttuureiksi: eteläviro, liivi, pohjoisviro, vatja, varsinaissuomi, häme, karjala, inkeroinen ja vepsä. Eriytymisprosessi kielissä kesti jopa kaksituhatta vuotta.

Mitä kieli lopulta on

Langin tieteellisesti merkittävän oivallus on se, että arkeologinen löytöaineisto tukee edellä esitettyä yhteisen kantakielen hajaantumista. Vasta maantieteellisiä siirtymiä seurasivat kielelliset ja kulttuuriset eroavuudet. Vuonna 536 tapahtunut tulivuoren purkauspöly tappoi viljakadon kautta joukoittain ihmisiä, mutta kielet ja kulttuurit olivat ehtineet jo syntyä. Suomenlahden pohjoispuolella myöhäiskantasuomi sai muotoutua murteikseen. Murteista kirjoittaa Erkki Lyytikäinen kirjassa Sehän on murretta! (Gaudeamus 2020).

Filosofisesti kieltä tarkastelee suomen kielen dosentti ja kielikasvatuksen professori emerita Anneli Kauppinen teoksessaan Mistä kieli meihin tulee (Vastapaino 2020). Hänen tavoitteensa ei ole vähempää kuin selvittää itse kielen syntyä, oppimista ja käyttöä, sekä niistä seuraavaa kykyä käsitteelliseen ajatteluun.

Kieli kattaa nyt myös kehollisen vuorovaikutuksen ilmeistä ja eleistä puheeseen ja kirjoitukseen. Suomi on vain esimerkki, joskin poikkeuksellinen sellainen – eikä vain minimaalisen puhujamääränsä takia. Nyt kyse on kielestä kaikkein perusteellisimmillaan.

Kauppinen aloittaa eleistä ja ilmeistä, joita nähdään muidenkin kuin ihmisten välisessä viestinnässä. Nisäkkäistä monet taistelevat päästäkseen parittelemaan, mutta riikinkukon kaltaiset otukset kommunikoivat halunsa visuaalisesti. Linnut eivät laula ilman syytä.

Kaltaisillamme nisäkkäillä on Kauppisen mukaan sisäänrakennettuna peilisolujen voima toisen toteamiseen sekä siitä hitaasti seurannut kyky puhua. Siis päästellä ääniä, joilla on muille viestinnällinen merkitys. Käsitteellinen ajattelu jää vielä unelmaksi; käytännön toiminnot pystyttiin silti toteuttamaan paremmin kuin ei-kielellisten olentojen kesken.

Kauppisen mukaan ihmiskielen synnyn selvittäminen on mahdoton tehtävä: “Minun innoitukseni lähde on ollut ihmisyksilön varhainen kielenkehitys kielitieteen teorioista käsin tarkasteltuna. Sitä tietoa pyrin nyt yhdistelemään neurotutkimukseen, evoluutiohypoteeseihin ja kehityspsykologiaan.” Mitä Kauppinen sitten kielestä sanoo? Mistä kieli alun perin tulee?

Alun arkeologia sopii yhteen Kauppisen edustaman monitieteisyyden kanssa, vaikka Kauppinen keskittyykin kieleen yleensä, ei yksinomaan suomen kieleen. Jälkimmäinen kuuluu kuitenkin inhimillisten luonnollisten kielten laajaan perheeseen, ja suomen kielen ymmärtäminen edellyttää kielen yleensä käsittämistä mahdollisimman hyvän tieteellisen tiedon valossa: “modernin lingvistiikan hahmottama kuva kielen olemuksesta tarkentaa näkymää menneen ja nykyisen välisiin suhteisiin”, Kauppinen kirjoittaa.

Kauppinen asettuu perustellusti Noam Chomskyn kuuluisaa käsitystä vastaan, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on syntyessään “universaali kielioppi”, jonka ansiosta oppisimme kukin oman tai omat äidinkielemme jo vauvoina. “Ilmaisevat eleet ovat ensimmäistä kieltä. […] On harvinaisen selvää, että kieltä ei voi selittää yhden tieteenalan keinoin, sillä kysymyksessä on ihmisen toiminnan, ajattelun, yhteistyön ja kulttuurin perusta.”

Kieli – mukaan lukien suomen kieli – syntyy kehollisessa ja aineellisessa kokemuksessa, vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Kieli tietenkin edellyttää aivoja ja toimivaa keskushermostoa, mutta ne eivät riitä selittämään kieleen liittyviä kulttuurisia saavutuksia – joskin lähes kaikki niistä liittyvät kieleen ja kommunikaatioon jollain tavoin. Joidenkin mielestä kieli kädellisyyden lisäksi antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden valta-asemaansa.

Eikä kielen kehityksestä olennaisinta ole yksittäisten sanojen lainaaminen ja periytyminen toisista kielistä. Kielen oppimisessa ja omaksumisessa keskeistä on neurologinen toiminta: “Ihmiskielen erityisyys perustuu peilisolujen tukemaan jäljittelyn taitoon ja sosiaaliseen herkkyyteen.” Eristyneisyydestä tunnetut suomalaiset ovat siis hekin kehittäneet kielensä ainoastaan vuorovaikutukseen perustuvan biologisen ja kielellisen yhtenäisyyden ansiosta.