Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Vinksahtaneita novelleja
Suvi Rimpiläinen: Vähän käytetty. 171 s. Frank Cray Publishing co 2022.
Kajaanilaisen kulttuurialan opettajan Suvi Rimpiläisen (s. 1978) esikoisteos Vähän käytetty on hilpeiden ja vinksahtaneiden novellien väärillä jengoilla oleva teos. Ja kaikki vielä hyvässä mielessä sekä poikkeavassa järjestyksessä. Rimpiläinen ei ole kerronnassaan tyytynyt banaaleihin tai sovinnaisiin ratkaisuihin vaan vedättää henkilöitään kimuranteista tilanteista toiseen äärimmilleen mustalla huumorilla.
Rimpiläisen kokoelman punainen lanka on kiertotalous ekologisen ajattelun filosofiana ja käytännön tekoina. Jos kaikki toimisivat Rimpiläisen kuvaamien henkilöiden tavoin, maailma olisi tavaravapaampi, onnellisempi ja väkevämpi paikka. Jos Bemarin tuning-vanteet saa puoli-ilmaiseksi, ne kannattaa ostaa, vaikka ei omistaisi Bemaria, sillä niistä pääsee aina hyvällä hinnalla taatusti eroon. Mutta niistä voi tulla niin palvotut, että perässä hiippailijoita riittää. Sitten on ainakin aika luopua tai ajaa niin lujaa, etteivät pysy perässä.
Tarina kulkee niin Suzuki Intikkaukosta kotitalon myyntiin purkukuntoisena tai ihan tonttina vaan, kotiin hankitusta kanista ruosteiseen kaivinkoneeseen. Ainakin sellaisen omistaja on kovin onnellinen, joskin enempi hyötykäyttöön siitä nyt ei vain ole. Kaivinkone kannattaa aina, ruosteinenkin, kunhan saa kauhoa. Muumimukit ovat kovassa huudossa, joten niitä kannattaa lähteä hankkimaan useammankin sadan kilometrin päästä. Volkkari kiitää halki maisemien, kun Mikko siippansa kera lähtee reissuun mukimetsästykseen. Matka on enemmän kuin objekti, mutta tarinan lopussa on vissi yllätys.
Sopuhintaiseksi ajopeliksi Rellu osoittautui, yheksänsattaa. Niin ostaja ja kaiketi myyjäkin olivat tyytyväisiä. Paluumatkalla kärähti sulake eikä Rellu inahtanutkkan. Korjattua tuli ja talven se pelasi sulakkeita vaihtamalla. Mutta Jaguaari olisi kiikarissa, jahka posa sen sallisi. Kyllä se Rellu sinne asti. Tarinasta toiseen kulkee juohevasti Rimpiläinen. Ihmiset ja iät vaihtuvat sujuvasti, nuoret ja vanhat sulassa sovussa, aikakaudet limittäin.
Rimpiläisen kerronta on mehevää, kieli soljuvaa, monimurteista, ilmeikästä ja tehokasta. Kainuulainen mielenmaisema tuikkii siellä täällä, ja huumori pitää pintansa. Jos tekstissä onkin hieman kainuismia, niin ei Rimpiläistä nyt ihan sileänä kainuistina voi pitää, enempi kansallinen kosmopoliitti hän on. Hieman epätasaiseksi kokonaisuus jää, sillä osa tarinoista on irrallisia eivätkä ne nouse kiitoon. Viimeistelyssä olisi kannattanut olla tarkempi.
Mystisyys yhdistyy myyttisyyteen ihan tavallisten ihmisten kesken ja arki on juhlaa omalla tavallaan. Lajina nämä ovat määrittelemättömiä: joko tarinoita, novelleja tai littlejuttuja, mutta tärkeintä on, että ne ovat eläviä, liikkeessä olevia ja vieläpä uskottavia.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.