Kirjaimista sanoiksi, sanoista kirjoiksi

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – Eli miksi yhä rakastan sanoja. 170 s. Kirjapaja 2022.

”Tajuan nyt yhä paremmin, miten juuri runous, sen kirjoittaminen on pitänyt minua maailmassa ja hengissä.” Tämä Hannu Mäkelän tunnustus voisi komeilla hänen kirjansa mottona.

Ei Mäkelän kirjailijan ura mitään ruusuilla tanssimista kuitenkaan ole ollut. Tammikuussa 1987 hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi Otavan hyväpalkkaisesta kustannuspomon pestistä. Mikä meni vinkkuraan, kun mies kesällä 1989 yritti tappaa itsensä? Muistan-kirjoissaan hän on kyllä kertonut avioeroistaan, ja viinakin on vienyt. Sitten 1.1.1992 hän teki viinalakon, joka on pitänyt kolmekymmentä vuotta.

Myytti luovuuden ja alkoholin kaveruudesta elää yhä sitkeästi. Mäkelääkin varoiteltiin, että kirjoittaminen menee jumiin raitistumisen myötä. Kollega Väinö Kirstinä pelotteli, ettei sanoja enää soljuisi Mäkelän sulkakynästä. Psykiatri, jolta kirjailija etsi tukea, tokaisi: ”Ryyppyputket kuuluvat luovuuteen”.

Nyt vuosien päästä Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ”olviretkistä Schleusingeriin”. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan. Aidosta kirjoittamisen ilosta tuskin saattoi puhua.

Uransa alussa Mäkelä rustasi runoja, mutta hänessä syttyi toive tehdä proosakirja. Hän aivovoimisteli: olenko elänyt sellaisen elämän, josta kehkeytyy kirjailija? Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo kiintoisan anekdootin. ”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija”- toteamus on pantu Erno Paasilinnan suusta singonneeksi. Mäkelä allekirjoittaa väitteen, mutta nimeää sen isäksi Tuomas Anhavan.

Mäkelä uskoo sählänneensä ja sotkeneensa asioita elämänsä varrella tarpeeksi täyttääkseen tuon kriteerin. Syntyykin yhden päivän romaani Vesikko (1988).

Vaikka puheena olevan kirjan nimi viittaa kirjoittamiseen iloisena hommana, Mäkelä kertoo sen toisinaan olevan melkoista kivireen kiskomista. Claes Andersson vertasi kirjoittamista Sisyfoksen työhön. Kun kiven saa vyörytettyä vuoren huipulle, se vierii alas. Vaivatonta kirjoittamista ei ole, Andersson synkisteli. Ei kirjoittamisen ilo ole Mäkelälläkään sen helppoudessa. Ehkä lyriikan teon suhteen sanat soljuvat sutjakkaammin? ”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan”, Mäkelä luonnehtii. Ei runo kuitenkaan mitenkään mystisesti tule, kirjailija tarkentaa. Säkeitä virtaa alitajunnasta ja ne on saatava paperille.

Mäkelän kirjoittamisen ilon lääniä lisännee hän kielitaitonsa. Maailman kielistä luontuvat italia, saksa, venäjä ja ranska. Venäjän Mäkelä intoutui opettelemaan halutessaan lukea Tšehovia alkukielellä. Hän pitää lukemista kirjoittamisen ruokamultana ja Anton Tšehovia suurimpana opettajanaan. Hän uskookin, että kirjoittamista voi opetella lukemalla. Mitä enemmän luet, sen parempi, koska kaikki kirjoittaminen perustuu siihen, mitä opimme toisilta.

Leino-työn aikaan arkistoihin piti mennä miltei asumaan. Vaikka Mestari oli puhdas fiktio, kirjailija tahtoi pysyä Eino Leinon elämän tosiasioiden askelmerkeissä. Mäkelä halusi löytää tekstiin Leinon oman äänen. Hän alkoi puhua Leinon omaa sanontaa matkien päästäkseen paremmin sisään tämän ilmaisuun.

Leino-kirjan teon historia paljastaakin, ettei romaani syntynyt minään inspiraation pulputuksena vaan enemmänkin arkisen puurtamisen tuloksena. Opuksen ympärille sukeutui kiintoisa suukopu siteerauksista ja lainausmerkkien käytöstä. Panu Rajala puolusteli ”Inha-varkauttaan” väittäen Mäkelän toimineen yhtä plagiatorisesti Leinosta kirjoittaessaan. Mäkelä kykenee osoittamaan uskottavasti Rajalan puhuneen paltturia.

Vuoden 1995 Finlandia-palkinto osui Mestarin kohdalle. Mäkelä muistelee, kuinka Martti Anhava soitti: ”Diktaattori [Maria-Liisa Nevala] on antanut armonsa auringon paistaa yllesi.” Kirjailija tunnustaa toimineensa ristiriitaisesti pannessaan palkintorahat taskuunsa, koska tunsi vastenmielisyyttä kirjallisia kilpajuoksuja kohtaan.

Mäkelä valaisee kirjoittajan arkensa kulkua. Hän aloittaa hommat jo viiden maissa aamulla. Tyhjän paperin kammoa hän ei sano juuri kokeneensa. Jos tulee kuiva kausi, Mäkelä petrailee kesken jääneitä tekstejä. Kirjoitusten viimeistely pitää kuitenkin jossain vaiheessa lopettaa, hän opastaa. Mikään teksti ei tule koskaan täysin tyydyttäväksi.

Kirjailijan välit isäänsä olivat kehnot. Vanhemmat olivat eronneet. Mäkelä valmistui opettajaksi. Kun hän kertoi isälleen, ettei ala opettajan töihin vaan kirjailijaksi, isä jyräytti: ”Sinusta Hannu ei koskaan tule kirjailijaa.” Suhde isään oli niin tulehtunut, että Mäkelä otti tuon kannustuksena. Hän lähetti sittemmin 102-vuotiaaksi eläneelle isälleen jokaisen julkaistun teoksensa, ”joita lopulta oli ainakin sadan verran”, Mäkelä kuittaa.

Teoksessaan Äiti Hannu Mäkelä tunnustaa olevansa äidin poika. Kirjailija Jaakko Syrjän mukaan se onkin monelle kirjailijalle tunnusomaista. Mäkelän kirjailijan taival alkoi jo vuonna 1947, kun äiti opetti Hannu-pojan lukemaan. Tuleva kirjailija oli vajaa viisivuotias. Hän muistelee ensimmäisten kirjoitusyritelmien syntyneen samoihin aikoihin.

Kohtapuoliin Mäkelä saa kirjoittajana juhlia 80-vuotispäiviä. Voimat se ottaa,mutta jotain myös antaa, hän luonnehtii urakkaansa. Ja lisää luettavaa on Suomen Tšehovilta tulossa.

Kannessa: Njáhcu

Kannessa 4/2024

Tämän numeron kansiteoksemme on still-kuva videoteoksesta ”Njáhcu”, joka on esillä Ánnámáretin ja Marja Viitahuhdan Bálvvosbáiki-näyttelyssä Saamelaismuseo Siidassa 29.9. saakka. Bálvvosbáiki-näyttelykokonaisuuden […]