Mikko Heikka ja Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen. Keskustelukirjeitä. 318 s. Minerva Kustannus 2021.
Kun viisaat emeritukset ryhtyvät kirjeenvaihtoon koronan jälkeisestä ajasta, ovat odotukset lukijalla korkealla. Eivätkä Espoon piispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen tuota pettymystä keskustelukirjeitä sisältävällä teoksellaan Maailma koronan jälkeen. Maailma nimittäin on, ja toivo ennen kaikkea.
Kirjeenvaihto on terävää, analyyttista ja älykästä. Mieleen nousee Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ja Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan keskustelukirjeenvaihto teoksissa Nurkkaan ajettu Jumala? (2004) sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). He käsittelivät teoksissaan Jumala-uskoa, maailmankaikkeutta sekä olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, kun taas Heikka ja Kanniainen pohtivat taloudellisia, globaaleja, tulevaisuuteen liittyviä sekä pandemiaa koskevia aihepiirejä.
Molemmat kirjoittajat ovat Lapista lähtöisin. Heikka on vuonna 1944 Ylitorniolla syntynyt ja Kemin lyseosta ylioppilaaksi 1963 kirjoittanut, Kanniainen (s. 1948) Rovaniemen poikia ja sieltä yhteislyseosta ylioppilaaksi päässyt. Kirjoittajat tuovat myönteisesti pohjoisen juuret myös tässä teoksessa: niukkuudessa kasvaneina he ovat oppineet olemaan heikon ja syrjäytetyn puolella pienestä pitäen.
Kirjoittajat kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Heikan ajatus lähtee kasvatuksesta ja hän liittää näkemyksensä myös uskonnollisiin yhteisöihin, koska ne toimivat ruohonjuuritasolla pysyvästi eivätkä siten vaihdu kuten päättäjät vaalikausittain. Yhteisvaluutta euron ankarana kriitikkona tunnettu Kanniainen korostaa puolestaan globaalia oikeudenmukaisuutta, jossa jokaisen on kannettava vastuunsa. Toisten syyllistäminen johtaa vain umpikujaan. Molemmilla kirjoittajilla on raikkaita ja perusteltuja tulokulmia ajankohtaiseen keskusteluun.
Syvälle kirjoittajat sukeltavat myös talouden eettisissä kysymyksissä. Yrityksiltä on perusteltua kysyä niin yhteiskunta- kuin sosiaalivastuutakin, koska yhteiskunta luo hallinnollaan edellytykset yritystoiminnalle. Ympäristökysymykset ovat ykkösasia tänä päivänä kestävälle kehitykselle ja tämän yritykset ovat jo ottaneetkin vakavasti huomioon. Yritysten sosiaalisen vastuun kirjoittajat näkevät toimivan varsin hyvin Suomessa. Mutta kyllä myös osinkoihin vielä liiaksi ollaan jumituttu. Sen pandemian aikakin on osoittanut.
Välillä puhutaan myös teologisista kysymyksistä; niin pahan olemuksesta kuin enkeleistäkin. Heikka ei kaihda tuomasta esiin rikkaalla tavalla kristillisen uskon merkitystä elämän voimana. Kanniainen opponoi tuoreesti ja omaäänisesti imartelematta Heikan ajatuksenkulkua, niin kuin taloustieteilijän ja sotahistorioitsijan tuleekin. Keskustelu kääntyy paikoitellen hyvin intensiiviseksi, ja sellaista otetta olisi toivonut enemmänkin olevan tässä mainiossa kirjassa.
Mutta miten emeritukset näkevät maailman koronan jälkeen? Taloustieteilijänä Kanniainen kantaa huolta köyhistä, jotka tulevat kärsimään eniten koronan jälkeen niin meillä kuin maailmalla. Hän sanoo omaavansa syvimmältään sosialistin sydämen. Hyvinvointiyhteiskunta on kovilla verotulojen vähentyessä ja julkisten menojen kasvaessa. Rakenteelliset uudistukset ovat välttämättömiä. Tilanteesta selvitään, mutta ihmisten on pärjättävä vähemmällä. Heikka painottaa koronakriisin antamaa ankaraa varoitusta, joka opettaa ihmistä toimimaan ehdottoman vastuullisesti kaikissa suhteissa: ”Mikäli ihmiskunta ei kuule sitä, edessä on hidas mutta vääjäämätön loppu.”
Molemmat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhteisvastuullisuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Siihen tarvitaan uudenlainen luontosuhde, joka takaa elinolojen säilymisen kokonaisvaltaisesti tällä telluksella.
Enemmän toinen toisensa haastamista olisi kaivannut tekstiin, kun asialla on kaksi tiedemiestä ja vahvaa vaikuttajaa. He ovat kohteliaita toisiaan kohtaan, mutta särmää olisi syntynyt, jos he kyseenalaistaisivat toistensa teesejä enemmän. Vankkaa asiaa rohkaisevalla tavalla kirjoittajat kuitenkin tuovat tähän vaikeaan historiajaksoon.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
