Koirat eivät käytä housuja. 106 min. Ikäraja 16. Ensi-ilta 1.11.2019.
Ohjaus J-P Valkeapää; käsikirjoitus J-P Valkeapää ja Juhana Lumme; kuvaus Pietari Peltola; leikkaus Mervi Junkkonen; rooleissa Pekka Strang, Krista Kosola, Oona Airola, Ilona Huhta.
Välillä kulissit hukuttavat sankarin miehistöineen.Elokuvan päähenkilö Juha (Pekka Strang) on kiusaantunut ja harvasanainen sydänkirurgi. Elokuvan aikana hän hymyilee jopa kolmesti. Näyttelijätyöskentelyssä Krista Kosonen ja Ilona Huhta heijastavat dominanssin päähenkilön rujolle ja teflonmaiselle mielenmaisemalle.
Erityismaininnan ansaitsee sivuosassa nähtävän Oona Airolan esittämä musiikinopettaja, jonka heleä, rytminen naurunremakka on kerrassaan valloittavaa kuultavaa. Muutoin elokuva on humaanisti ajatellen kolea mutta upottava.
Meillä jokaisella on pimeä puoli, johon vajota. Päähenkilön hapettomuus ja tukahtuneisuus on näytelty tarpeeksi eleettömästi olematta liian suurta tai pientä. Päähenkilön freudilaista tunteensiirtoa haetaan seksuaalisen kaipauksen ja fetissin kautta. Alistuneisuus arkeen ja ihmisyyteen kuuluvat tähän synkkään yksinpurjehdukseen. Elokuvan päähenkilö on leski, joka kaipaa jotain menneisyyteen vajonnutta. Kulissien toiselle puolelle hän pääsee sadomasokismin kautta.
Kuvaaja Pietari Peltolan ja ohjaaja J-P Valkeapään yhteistyö toimi saumattomasti jo aiemmassa elokuvassa He ovat paenneet (2014). Kuvakieli on pelkistynyt entisestään ja sisältää kosolti lähikuvia, sumentumia, hitaita tarkentumia ja synkkiä väriskaaloja. Niukkaan dialogiin ja minimalistiseen taustamusiikkiin sidottuna syntyy ensi kuvista lähtien mielle mykkäelokuvien kerrontaan. Sanalla sanoen äärimmilleen pelkistetyt kuvaus ja lavastus lumoavat.
Latvialainen yhteistuotanto tarjoaa lokaatioina ränsistynyttä ja tummuneen likaista pintaa. Vedenalaiset otokset sameassa vedessä ovat kauniita. Kuvauksessa on tarkoin harkittua sommittelua.
Hengittäminen on elinehto. Käsikirjoituksessa Valkeapää sekä Juhana Lumme jättävät tilaa hengittää ja tehdä päätelmiä. Elokuvan viimeinen loppuhengäys on barthesilainen ansa, eräänlainen silmukka, jonka olisi voinut tehdä toisinkin. Loppukohtaus typerryttää, kuten viimeisen henkäyksen kai kuuluukin tehdä. Elokuvan hätkäyttävä temaattinen seksuaalisuus ei ole sensuellia tai eroottista; se on pikemminkin säälin luomaa häpeää, joka kuitenkin näkyy hempeänä ja romanttisena kaipuuna.
Elokuvan sukellus läpi kärsivän ihmisen surun ja kivun on kerrassaan koskettava. Jos elokuva ei jostain syystä ansaitse kuvauksestaan ja pelkästään käsikirjoituksestaan tulevia Jusseja sekä kansainvälistä huomiointia, on tämänkin arvostelun lopetus eräänlainen merihätätiedotus suomalaiselle elokuvataiteelle.
Onko kyseessä pervessi romanssi, vai onko kyseessä happy-end? Ainakin kyseessä on kaunis ja onnistunut kuvasto suomalaisen elokuvataiteen kaanoniin. Kuulemma hukkuva ihminen kokee viimeiseksi hengenvedokseen pelkkää euforiaa. Tämäkin elokuva on pelkkää euforiaa, joskaan lopputekstit eivät anna taaskaan arvoa näin arvokkaan neitsytmatkan tehneelle teokselle suomalaisessa elokuvataiteessa.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
