Kulisseja, hypoksifiliaa ja epäeroottista virettä

Koirat eivät käytä housuja. 106 min. Ikäraja 16. Ensi-ilta 1.11.2019.

Ohjaus J-P Valkeapää; käsikirjoitus J-P Valkeapää ja Juhana Lumme; kuvaus Pietari Peltola; leikkaus Mervi Junkkonen; rooleissa Pekka Strang, Krista Kosola, Oona Airola, Ilona Huhta.

Välillä kulissit hukuttavat sankarin miehistöineen.Elokuvan päähenkilö Juha (Pekka Strang) on kiusaantunut ja harvasanainen sydänkirurgi. Elokuvan aikana hän hymyilee jopa kolmesti. Näyttelijätyöskentelyssä Krista Kosonen ja Ilona Huhta heijastavat dominanssin päähenkilön rujolle ja teflonmaiselle mielenmaisemalle.

Erityismaininnan ansaitsee sivuosassa nähtävän Oona Airolan esittämä musiikinopettaja, jonka heleä, rytminen naurunremakka on kerrassaan valloittavaa kuultavaa. Muutoin elokuva on humaanisti ajatellen kolea mutta upottava.

Meillä jokaisella on pimeä puoli, johon vajota. Päähenkilön hapettomuus ja tukahtuneisuus on näytelty tarpeeksi eleettömästi olematta liian suurta tai pientä. Päähenkilön freudilaista tunteensiirtoa haetaan seksuaalisen kaipauksen ja fetissin kautta. Alistuneisuus arkeen ja ihmisyyteen kuuluvat tähän synkkään yksinpurjehdukseen. Elokuvan päähenkilö on leski, joka kaipaa jotain menneisyyteen vajonnutta. Kulissien toiselle puolelle hän pääsee sadomasokismin kautta.

Kuvaaja Pietari Peltolan ja ohjaaja J-P Valkeapään yhteistyö toimi saumattomasti jo aiemmassa elokuvassa He ovat paenneet (2014). Kuvakieli on pelkistynyt entisestään ja sisältää kosolti lähikuvia, sumentumia, hitaita tarkentumia ja synkkiä väriskaaloja. Niukkaan dialogiin ja minimalistiseen taustamusiikkiin sidottuna syntyy ensi kuvista lähtien mielle mykkäelokuvien kerrontaan. Sanalla sanoen äärimmilleen pelkistetyt kuvaus ja lavastus lumoavat.

Latvialainen yhteistuotanto tarjoaa lokaatioina ränsistynyttä ja tummuneen likaista pintaa. Vedenalaiset otokset sameassa vedessä ovat kauniita. Kuvauksessa on tarkoin harkittua sommittelua.

Hengittäminen on elinehto. Käsikirjoituksessa Valkeapää sekä Juhana Lumme jättävät tilaa hengittää ja tehdä päätelmiä. Elokuvan viimeinen loppuhengäys on barthesilainen ansa, eräänlainen silmukka, jonka olisi voinut tehdä toisinkin. Loppukohtaus typerryttää, kuten viimeisen henkäyksen kai kuuluukin tehdä. Elokuvan hätkäyttävä temaattinen seksuaalisuus ei ole sensuellia tai eroottista; se on pikemminkin säälin luomaa häpeää, joka kuitenkin näkyy hempeänä ja romanttisena kaipuuna.

Elokuvan sukellus läpi kärsivän ihmisen surun ja kivun on kerrassaan koskettava. Jos elokuva ei jostain syystä ansaitse kuvauksestaan ja pelkästään käsikirjoituksestaan tulevia Jusseja sekä kansainvälistä huomiointia, on tämänkin arvostelun lopetus eräänlainen merihätätiedotus suomalaiselle elokuvataiteelle.

Onko kyseessä pervessi romanssi, vai onko kyseessä happy-end? Ainakin kyseessä on kaunis ja onnistunut kuvasto suomalaisen elokuvataiteen kaanoniin. Kuulemma hukkuva ihminen kokee viimeiseksi hengenvedokseen pelkkää euforiaa. Tämäkin elokuva on pelkkää euforiaa, joskaan lopputekstit eivät anna taaskaan arvoa näin arvokkaan neitsytmatkan tehneelle teokselle suomalaisessa elokuvataiteessa.