Kategoriat

Äänittä ja umpioon maisemoitua

Elina Sallinen: Kehät. 97 s. Poesia 2023.

.

Ajatus on laaja. Mutta kuten puutarhat usein,
se kasvaa kerros kerrokselta ja lopulta sen kehitys

luonnollistuu, on ymmärrettävää.

Näin jäsentää Poesialle esikoisteoksensa julkaissut Elina Sallinen (s. 1994). Paikkasidonnainen teos on sivumäärältään runsas mutta säkeisriveiltään vähäinen. Avoin runoteos on tasapainoinen, rauhallinen ja runouden muoto-opiltaan selkeä.

Teoksessa Sallinen käy puheviivoin keskustelua minä- ja hän-muotoisen kerronnan välillä. Sitatoinnin katkonaisuus luo puheelle tulkintalinjoja ja häivyttää juonellisuuden. Maalla on ”ankeaa”, kaupungissa pohditaan äänettömyyttä: ”Onko hän vaarassa / äänettömässä kaupungissa?” teos kysyy.

Teoksen linnut ja kissat, tähdistöt ja puustot luovat ihmisten taustalle vastakohtia, mutta toisaalta myös luonto on arvaamattomassa muutoksessa. Kokonainen liuska tiivistyy kolmella säkeistöllä:

Kohinaan sekoittuva västäräkki.

Äänimosaiikki,
jossa sävyt alkavat muistuttaa toisiaan,
västäräkki auton ääntä.

Mikä on todellista, kun ääniala pettää havaitsijaa?
Hiljaisuuden mitättömimmät,
kaikkein hiljaisin (äänetönnä).

Ääntä ja äänettömyyttä piirretään läpi teoksen. ”Toisilla ääntä vain harvakseltaan”, mainitaan kai ihmisistä, mutta ”autojen jarrut ja linnut (ehkä peipot) / alkavat jäljitellä samanlaista kirkasta ääntä.”

Tämän teoksen ansioksi on nostettava vanhakantainen, monimuotoinen flooran ja faunan kuvasto. Konnotaatiojuuristot sitovat henkilönsä harkittujen havaintojen kanvaaseihin. Sään ja luonnon mielikuvat ryhdittävät runollista maisemointia. Sisäinen liike on verkkaista. Niukat säerivit pakottavat sisäiskerronnassaan lukijansa mielleyhtymien kudokseen.

Yleisenä huomiona on todettava, että Poesian tuotannossa näkyy yhtäläisyyksiä myöhäismillenniaalien hätkähdyttävän samankaltaiseen runokieleen: nähtävästi vähäsanaisesta runoudesta on tullut uusi tendenssi suomenkieliseen runouteen; virkepohjainen runous on tullut jäädäkseen; välimerkkien säännöllinen hyödyntäminen on tehnyt havainnoista painokkaampia ja proosamaisempia. Kokeellisuus on toviksi väistynyt, teoksien keskimitta ylittää 80 liuskaa ja avoimet runoteokset ovat eheitä. Toisteisuus ja intertekstuaalisuus hiipuu.

Sallinen käyttää muotoilussaan säästeliäästi säkeistön sisäisiä sarkainvaihtoja. Taitossa kokeellisuuden vähäisyyden koen onnistuneeksi ratkaisuksi: stoalainen vire kantaa läpi teoksen ja antaa lukijalleen suodun tyyneyden. Poesian tuotannosta Riikka Simpuran Painottomuus sekä Petra Vallilan ehkä ammensivat esikoisteoksina samankaltaisesta minimalismista ja sanojen napakkuudesta.

Sallinen erottuu rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan. Hän käyttää kieltä rikkaasti aina sijamuotoja myöden – etenkin abessiivimuotoiset sanat ilahduttavat. Tehokas kielellistäminen tekee kummallisia liaaneja kirjan rivien väliin, silti juonellistaminen on sula mahdottomuus harvoissa säkeistöissä.

Kehät on mainio avaus. Sen tenho on muodoissa, nimensä mukaisessa pyöreydessä ja ehkäpä umpinaisuudessaan. Teoksen keskivaiheilla sivun mittainen pyörittely ehkä sen parhaiten tiivistääkin:

Puistossa aika on aseteltu kehämuotoon.
Ikään kuin yksi, litteä taso.
Ikään kuin vain yksi.

Mikä puuttuu, on yhä yltyvä spiraali.