
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Lapsena tuntenut murheita en,
Riemuja vain, kohdata sain.
Siksi kai aika tuo onnellinen
Säilyykin muistelmissain.
(Kullervo: ”Kultainen nuoruus”)
Viattomuuden aikaan ei liene paluuta, kun on sen ikääntyessään onnistunut kerran kadottamaan. Hyvän ja pahan tiedon puusta ei voi olla syömättä, sefirotin astioiden murruttua niitä ei voi enää koskaan korjata. ”Eikä kukaan koko maailmassa / Lilleri Lalleria voi parantaa.”
Maailmankaikkeus on niin määrätön, erilaista ja erilaatuista tietoa on ihmiselle tarjolla niin valtavasti, että minkäänlaisen varmuuden saavuttaminen edes hetkellisesti tuntuu pakahduttavan epätodennäköiseltä. Uskonnot tarjoavat mahdollisuuksia hyväksyä joku ylitodellisuuksinen auktoriteetti, jonka kaikkivoipaan tahtoon ja loputtomaan mahtiin luottamalla oma inhimillinen epävarmuus liudentuu tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi. Ilman omaa kokemusta tuollaisesta omnipotenssista merkityksettömyyden ja turhuuden suosta nouseminen vaatii lähes jokapäiväistä sisäistä kamppailua.
Pitäisi yrittää unohtaa banaalit lauseet tiedon tuskaa lisäävästä luonteesta ja vastuun painosta, tarpoa eteenpäin. Kuitenkin juuri nyt, kun pandemian myötä etenkin kulttuurielämän selkään viimeisen kahden vuoden aikana ladottuja kahleita vihdoin kevennetään, oma innokkuuteni osallistua ympäröivän yhteisöni elämään uhkaa osoittaa pikemminkin laantumisen merkkejä. Kai tämä on vain jotain samaa reaktiota kuin siinä, miten kaamoksen jälkeen kevään valon lisääntyessä perinteisesti myös itsemurhien määrä on itsestäänselvää pimeyden ja ahdistuksen yhdistävää logiikkaa vastustaen sekin kasvanut. Tai sitä, miten vankeudessa pitkään ollut kaipaakin vapauteen päästyään takaisin lukkojen taakse; takaisin tuttuun ja turvalliseen.
Välillä huomaan miettiväni, tunnenko kateutta eri suuntauksien uskovia kohtaan siitä varmuudesta, jonka usko heille antaa. ”Ota Jeesus sydämeesi / se sanoi ja se hymyili.” Mutta sitten tajuan olettaessani uskovan varmuuden syyllistyväni juuri siihen varmuuteen, jonka en usko olevan itselleni edes mahdollista: kuvittelen tietäväni, mitä toinen ihminen todella tuntee. Seuraava askel ajattelussa onkin jo riemastuminen siitä, että tajuan kokevani jonkinlaista empatiaa tai samaistumista tuohon toiseen ihmiseen, minkä jälkeen yleensä taas tunnen luottavani siihen, että nämä muut olennot ympärilläni ovat enemmän tai vähemmän itseni kaltaisia, jolloin voinkin taas iloita siitä, ettei minun tarvitse olla yksin maailmankaikkeudessa.
Lapsena en tuntenut sitä epäilystä, tai en ainakaan muista tunteneeni. Tai muotoiltakoon tämä toisin päin – nimeän ”lapsuudeksi” jossain henkilökohtaisessa menneisyydessäni sen ajan, jonka kestäessä en muista kyseenalaistaneeni itseäni tai ympäröivää maailmaa. Ajan, jolloin en muista kokeneeni eksistentialistista angstia.
Suuri ihme on kaiken tämän lopullisesta merkityksettömyydestä huolimatta joka päivä vuoteesta nouseminen ja aina uudelleen syyn löytäminen loputtomalle tarpomiselle. Ja äärettömän monimutkainen todellisuus, joka ei ole minkään korkeamman voiman tarkoituksella rakentama, on vielä suurempi ihme: esimerkiksi viime viikkoina olen pysähtynyt useita kertoja häkeltyneenä siitä, miten ilman pienenpienten osasten paineenvaihtelu ilmenee korvan kautta aivokudokseen päätyessään tietoisuudessani puheena, kuiskauksena tai musiikkina, vaikka se saapuisi suurensuurien etäisyyksien takaa ja vieläpä monien muitten vaihtelevien paineitten seassa. Miksei kaikki ole vain valkoista kohinaa?
Tässä ihmettelyssä löydän tarkoituksen, en vastauksissa. Ja pohdin, ovatko sittenkin myös ne ihmiset, jotka näyttävät elävän päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itseään tai maailmaansa millään tavoin kyseenalaistamatta, joka aamu herätessään samanlaisen ihmetyksen vallassa. Koska tuskin se minunkaan olemuksestani koko aikaa loistaa kuin majakka myrskyssä.
Sama tietoisuus, joka ajaa ihmiseläimen kyseenalaistamisen kautta tuskaan, ajaa saman eläimen myös tähän ihmetyksen iloon. Kultainen nuoruus on aina tässä ja nyt, iästä riippumatta. Joten lähden tämän lehden painoon saatettuani taas Kirkkoniemeen Jäämeren rannalle ihmettelemään toisenlaisia ihmisolioita kuin mitä ihmettelen täällä Oulussa. Ehkä seuraavassa Kaltiossa jaan sitten taas niitä ihmettelyjä lehden lukijoille, teille. Ihmetelkää te sillä aikaa tähän numeroon kerääntyneitten ihmisihmettelijöitten seurassa.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.