Kaurismäeltä pastissi-Kaurismäkeä

Sputnik ja Bufo: Kuolleet lehdet. 81 min. Ensi-ilta 15.9.2023. K7.
Käsikirjoitus ja ohjaus Aki Kaurismäki, kuvaus Timo Salminen, lavastus Ville Grönroos, puvustus Tiina Kaukanen, leikkaus Samu Heikkilä, äänisuunnittelu Pietu Korhonen.
Rooleissa Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu ja Matti Onnismaa.

Surussaan rypevä Varjoja paratiisissa, tulevaisuudenuskoinen Ariel ja kostossa piehtaroiva Tulitikkutehtaan tyttö saavat rinnalleen krapulaisen, itseään toistelevan uutuuden Kuolleet lehdet. Aki Kaurismäen työläistrilogiaan ympätään iltatähdeksi neljäs osa. Tetralogin en soisi laajentuvan enää yhtään, koska kaikki sanottava tuntuu olevan kuvattuna.

Työläissarjan aiemmista osista tuttu hankaava rakkaussuhde muodostuu tällä kertaa nollatuntisopimuksen kanssa kamppailevan kauppa-apulaisen (Alma Pöysti) ja hiekkapuhaltajan (Jussi Vatanen) välille. Rakkaustarina on jälleen tragikoominen sutkautuksineen ja pinttyneine ihmistahroineen. Suurin tahra tahi läikkä on Vatasen esittämän mieshahmon juoppous.

Kuvasto sekä lavasteille että ihmishahmoille on totutun rujo. Päähenkilöparivaljakko ei paljoa puhele. Ajattoman, vanhakantaisen interiöörin ympärille ainoan viitteen 2020-luvusta tuo radion jatkuvasti uutisoima Ukrainan sodan irvittömyys. Kaurismäki on valinnut uutisoinnista karmeimmat palat Mariupolin teatteripommituksista lähtien.

Revolverimainen punchline-ryöpytys on kiivasta. Vatanen työkavereineen ryöpyttää omaansa ja toistensa elämää hirtehisesti. Taustalla kuulemme karaoketulkinnan muun muassa Schubertin ”Serenade”-liedistä sekä Hurriganesin ”Get On” -kaahailusta. (Karaokea juontaa muuten Karaokeparatiisistakin tuttu, iki-ihana Evi.)

Aiempiin Kaurismäen ohjauksiin verrattuna dialogia on entistä vähemmän, mikä osaltaan vaikuttaa myös juonenkehittelyyn. Viipyilevästä kerronnasta päästään paikoin maleksivaan kerrontaan. Jopa kaurismäkeläiseksi tavaramerkiksi muodostunutta hidasta tarinankulkua kuvailisin elokuvan ensimmäiseltä puoliskolta paikoin pitkästyttäväksi.

Jussi Vatanen osaa esittää alistuneen koirankasvoilmeen kelvosti. Alma Pöystin päämäärätietoisuus ja silti viaton lapsenkatse on sekin kelpoa. Päähenkilöiden yhteinen kemia toimii keskinäisellä pälyilyllä ja väkinäisellä ilmeikkyydellä. Muistan nähneeni tätä kaikissa aiemmissakin Kaurismäen ohjauksissa.

Sivurooleista mieleen jää mukamas jämerää työnjohtajaa esittävä Matti Onnismaa sekä todella, todella lipevää ja hämäräperäistä ravintoloitsijaa savuverhon takaa luihuileva Martti Suosalo. Aki Kaurismäen elokuvaksi savukkeiden tupruamista nähdään muutoin yllättävän hälventyneesti.

Intertekstuaalisina seikkoina Jean-Luc Godard mainitaan muutamaan otteeseen. Jukeboksin päällä olevan kunniagalleriakuusikon muodostavat Irwin, Badding, Ola, Juice, Rautavaara ja Sorsakoski. Tämänkertainen elokuvaviittaus elokuvasalikohtauksessa on Jim Jarmuschin The Dead Don’t Die (2019).

Tiettyjä kaurismäkeläisyyksiä alkaa siekailematta pämähdellä ruudulle lisää. Matti Pellonpään kuvaa yritän spotata, mutten löydä. Sen sijaan seuraaviin kummallisuuksiin kiinnitän huomiota: autoja ei näy elokuvassa kai kertaakaan; tupakka-askit ovat varoitustarrattomia ja järjestään Norttia; Alkon myymäläsisustus on 2010-luvun alun vaaleapintainen; taidereferensseja Marko Tapioon ja Paavo Tynelliin on yllättävän paljon.

Pohjavireeltään erittäin melankolinen, paikoin jopa masentuneen sumea elokuva ikäänkuin huipentuu tunnin kohdalla esiintyvään Maustetyttöihin. Maustetyttöjen kappaleen sanoitus on kuin monistettu kaikista Maustetyttöjen aiemmista kappaeleista – samoin Kaurismäki on monistanut jälleen itseään.

Pastissi pastissin perään.

Kaiken kruunaa Kaurismäen vakioteemaksi muodostunut Dmitri Šostakovitšin Kuudennen sinfonian teema, jonka tunnetaan nimellä Pateettinen. Tämä elokuva ei ole kummassakaan sanan merkityksessä pateettinen, vaan raukean verkkaisa ja taskumatin kaltaisesti hapoton.

Alkoholismia käsitellään humaanisti. Nyky-yhteiskunnan työrakenteeseen ei viitata kuin nollatuntisopimuksella ja heppoisella irtisanomissuojalla. Kaurismäen pastissiin kuuluu pysähtyneisyys ja ajasta kadonneet esineet, kuten vaikkapa päähenkilön Nokia 3110.

Mutta osaako Kaurismäki enää tulkita ympäröivää yhteiskuntaa? Ovatko hänen elokuvansa ikinä luoneetkaan muuta kuin nostalgiassa telmivää kulissiyhteiskuntaa? 2000-luvun elokuvissa oli sentään omia, toisinaan eriskummallisia huomioita syrjäytymisestä, irtolaisuudesta ja laittomasta maahanmuutosta, mutta tämän elokuva esittää asiaansa ponnettomasti. Pelkkä altruismi aihiona ei kanna Kuolleissa lehdissä riittämiin.

Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi. Ehkä olen kasvanut Kaurismäen estetiikasta, ehkä Kaurismäki on mielestäni sekä taiteellisesti että kannanotoiltaan väsähtänyt.

Kaurismäki vastaanotti ensi-illastaan Cannes’issa palkinnoksi Prix de Juryn, mutta pääpalkintoa ei taaskaan napsahtanut. Kritiikkiä kirjoittaessani sain tiedon, että elokuva on tietysti Suomen Oscar-ehdokkaana. Aiheesta tuskastuneen oloinen Kaurismäki vähäsanaisesti puhisi, ettei hän voi oikein kunniasta kieltäytyä, muttei pidä arvossa Oscareitakaan.

Sen sijaan huomioitavana pitäisin, että Kaurismäki huomioitiin jo kolmatta kertaa kansainvälisen kriitikkojärjestö Fiprescin valinnoissa vuoden parhaaksi elokuvaksi. (Moiseen saavutukseen on aiemmin yltänyt vain Paul Thomas Anderson.) Kaurismäen aiemmat palkitut elokuvat Mies vailla menneisyyttä (2002) sekä Toivon tuolla puolen (2017) elävät jo omaa mainettaan Kaurismäen filmografiassa, miksei tämäkin.

Siirryn Kaurismäestä hänen kansainvälisten kumppaneidensa Jarmuschin ja Anderssonin kohdeyleisöksi ja toivon salaa, että tämä tosiaankin on Kaurismäen joutsenlaulu.

Kaltio – Pääkirjoitus

Keksittyä taidetta

Pääkirjoitus 2-3/2024

”Tunnelma avajaisissa poikkesi mukavasti siitä, mihin olen tottunut. Ehkä satun vain aina perinteisempiin avajaisiin, missä ammattitaiteilijat esittelevät työtään viinimukin säestyksellä.” Päätoimittajakin katselee tällä kertaa taidetta.

Kannessa: Vulnerability

Kannessa 2-3/2024

Noora Ylipietin näyttely Vulnerability / Altistuneet on Kemin taidemuseon tämän vuoden kesänäyttely. Vampyyriä tavoitteleva kokonaisuus käsittää monumentaaliset tuhat erikseen nimeämätöntä […]