Tahto ja taito – 1900-luvun alun taiteilijanaisia. Oulun taidemuseo 25.2.–28.5.2023.
Tahto ja taito -näyttely perustuu vuonna 2017 alkaneeseen Oulun taidemuseon tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin pohjoispohjanmaalaisten, ammatillisen taidekoulutuksen saaneiden naispuolisten taiteilijoiden uraa ja elämänpolkua. Näyttelyssä esitellään kuusi taiteilijaa: Hilja Tolvanen (1879–1959), Laila Karttunen (1895–1981), Lyyli Kaurila (1896–1987), Karoliina Otava (1901–1990), Olga Nordström (1902–1981) ja Hilja Palomäki (1902–1994).
Lyyli Moisio (myöhemmin Kaurila) opiskelutovereineen Ateneumissa 1917. Kuvaaja tuntematon, yksityisarkisto.
Tyyliltään taiteilijat ovat erilaisia. Esimerkiksi Karoliina Otavan töissä korostuvat vahvat ääriviivat, oli kyse sitten opiskeluajan harjoitustöistä, puupiirroksista tai herkästä, pastellisävyisestä muotokuvasta ”Johanna” vuodelta 1956; Lyyli Kaurilan omaleimainen, rouhea siveltimenjälki näkyy niin vuoden 1920 teoksessa ”Kylpijät Suursaaressa” kuin opettajakollegoita esittävässä teoksessa ”Ystävykset” vuodelta 1950. Hilja Palomäen työt puolestaan ovat värinkäytöltään herkkiä akvarelleja, joiden aiheena ovat maisemat, kasvit ja ihmiset.
Monet naispuolisista taiteilijoista opiskelivat Suomen lisäksi myös ulkomailla, eritoten Pariisissa, mutta myös Saksassa ja Italiassa. Taiteilijoiden käyttämät tekniikat olivat monipuolisia, ja näyttelyssä onkin öljyväritöiden ja akvarellien lisäksi litografioita, kuivaneulatöitä, puupiirroksia, mustepiirroksia, pastelleja ja hiilipiirroksia. Näyttelyn kattaman pitkän ajanjakson ansiosta teoksissa näkyvät selvinä myös erilaiset kansainväliset virtaukset impressionismista kubismiin ja modernismiin. Teosten lisäksi näyttelyyn on koottu taiteilijoille kuuluneita esineitä, kuten luonnoskirjoja, valokuvia, kirjeitä, maalausvälinesalkku ja jopa olkihattu.
Karoliina Otava: ”Seinen rannalla” (1948), väripuupiirros japaninpaperille, 27 x 33 cm. Oulun taidemuseon kokoelma, kuva Mika Friman.
Naispuolisilla taiteilijoilla oli selvästi miespuolisia taiteilijoita heikommat mahdollisuudet luoda kestävä taiteellinen ura siitä huolimatta, että jo 1900-luvun alussa lähes puolet taidekoulujen opiskelijoista oli naisia. Taloudellisista syistä naiset usein opiskelivat taideopintojensa ohella piirustuksenopettajiksi. Lukuunottamatta Olga Nordströmiä näyttelyssä esitellyt taiteilijat työskentelivätkin opettajina jossain vaiheessa elämäänsä, Kaurila ja Palomäki Oulun Tyttölyseossa eli Tipalassa. Laila Karttunen puolestaan tunnetaan tekstiilisuunnittelijana ja perinnekäsityön kerääjänä ja tallentajana, ei niinkään kuvataiteilijana.
Nordström olikin kuudesta taiteilijasta ainut, joka pystyi omistautumaan kuvataiteelle täysipainoisesti. Karoliina Otava työskenteli opettajuutensa lisäksi kuvittajana ja mainospiirtäjänä sekä loi uran kohopainograafikkona. Nordström teki paljon muotokuvia, Otava puolestaan mainoksia ja kirjojen kansikuvia, joista näyttelyssä on myös joitakin esimerkkejä. Näyttelyn teoksista valtaosa onkin Nordströmin ja Otavan töitä: kummaltakin on esillä yli 30 teosta, kun taas muilta taiteilijoita teoksia on näytillä alle kymmenen kultakin.
Olga Nordström maalaa Irmeli Vuopohjan muotokuvaa ateljeessaan Helsingin Bernhardtinkatu 5:ssä vuonna 1952. Valokuvaaja Arne Vuopohja, yksityisarkisto.
Näyttelyn aikalinja on pitkä: se kattaa niin opiskeluaikojen varhaistöitä kuin myöhäiskauden teoksia. Olga Nordströmin kaksi mainiota omakuvaa kertovat hyvin ajanjakson pituudesta. ”Omakuva” vuodelta 1947 on näyttelyn julisteessakin: herkkä pastellipiirros, jossa nuori, polkkatukkainen tyttö vilkuilee katsojaa vähän sivusilmin. Teoksen alalaidassa lukee: ”Olga Sophia opiskelee Pariisissa anno 1928”. Vuoden 1961 realistisessa omakuvassa liki kuusikymppinen taiteilija istuu käsi poskella ja kulmat rypyssä pöydän ääressä, edessään tyhjä paperilehtiö, puoliksi juotu kahvikuppi ja muutama kolikko. Teoksen otsikko on osuvasti ”Huolia”. Nuoren tytön taiteellinen intohimo ja Pariisissa opiskelun jännitys ovat vaihtuneet vanhenevan taiteilijan elämän arkisuuteen ja talousahdinkoon.
Aikalaisten suhtautumista naispuolisiin taiteilijoihin kertovat näyttelyvitriineissä olevat kritiikit. Kritiikeissä naispuolisia taiteilijoita kuvataan ”maalajattariksi”, joiden töiden arviointia perustellaan Helsingin Sanomissa vuonna 1928: ”Kun he nyt kumminkin omaksi huvikseen ja opikseen ovat julkiseen näyttelyyn ryhtyneet, olkoon heistä muutama lempeä sana sallittu.” Pelkästään ”omaksi huvikseen” naispuoliset taiteilijat eivät tietenkään näyttelyihin osallistuneet, vaan se oli osa taiteilijan ammattia.
Olga Nordström: ”Oulu” (1939), vesiväri paperille, 33 x 40 cm. Oulun taidemuseon kokoelma, kuva Anu Mykkänen.
Toisessa, vuoden 1931 Uuden Suomen arviossa puolestaan todetaan Olga Nordströmin töistä, että niistä puuttuu ”syventyminen, intensiivisempi sielustaminen ja luonteenkuvauksen painavuus”. Näyttelyssä olleita töitä näkemättäkin jää nykykriitikkoa mietityttämään, olisiko arvio ollut toisenlainen, jos Olgan sijaan taiteilijan nimenä olisikin ollut Olli.
Kritiikkien vähyys ja kriitikoiden väheksyntä aiheutti sen, että naispuolisilla taiteilijoilla oli merkittävästi vähemmän näkyvyyttä kuin miespuolisilla. Tästä on myös jälkipolville jäänyt se mielikuva, että naispuolisia ammattitaiteilijoita olisi ollut vähän. Oulun taidemuseon tutkimusprojekti ja Tahto ja taito -näyttely rikkovat ansiokkaasti tätä vääristynyttä mielikuvaa.
Taideinstituutioiden ja kritiikin antaman arvostuksen puuttuessa perheen tuella oli naispuolisten taiteilijoiden uralle tärkeä merkitys. Olga Nordströmiä tuki hänen siskonsa Elsa Finell, joka harrasti itse miniatyyrimaalausta – muutamia Finellin miniatyyrejä on nähtävillä myös näyttelyssä. Hilja Palomäki puolestaan pystyi kouluttautumaan sisarensa Martan taloudellisella tuella, ja veljensä Einon kanssa hän kiersi kuukauden verran Keski-Euroopan taidemuseoita kesällä 1935. Tuen kääntöpuolena oli se, että sukulaisilla oli sananvaltaa taiteilijan elämänvalintoihin: sisarensa painostuksesta Palomäki ryhtyi taiteilijanuran tavoittelun sijasta piirustuksenopettajaksi.
Saimi Törmänen (myöhemmin Karoliina Otava), Elsa Elenius ja Juho Rissanen Pariisissa 1931. Kuvaaja tuntematon, yksityisarkisto.
Myös taiteilijoiden välinen yhteisöllisyys kannatteli monen naispuolisen taiteilijan luomistyötä. Taiteilijat, niin nais- kuin miespuoliset, loivat keskinäisiä verkostoja, joissa ateljeita ja työhuoneita jaettiin, kesää vietettiin samoissa paikoissa ja matkoja tehtiin yhdessä. Olga Nordstömin läheisiin ystäviin kuului paljon muita taiteilijoita, muiden muassa Sam Vanni sekä taiteilijasukuun kuulunut Laura Järnefelt. Hilja Tolvanen puolestaan tunsi Tulenkantajia, ja näyttelyssä onkin Tolvasen lyijykynämuotokuvat Elina Vaarasta ja Olavi Paavolaisesta.
Näyttelyn teoksista ja taiteilijaelämäkerroista päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää naispuolisten taiteilijoiden sinnikkyys ja elämänilo. Taiteellisen työn mahdollisuudet eivät välttämättä aina olleet otolliset, mutta taidetta tehtiin silti.
Olga Nordström: ”Omakuva” (1947), pastelli paperille, 36,2 x 25,7 cm. Oulun taidemuseon kokoelma, kuva Mika Friman.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.