Päätöntä kaahailua Lappi-kuvastossa

Yellow Film & TV: Napapiirin sankarit 4. 87 min. Ensi-ilta 23.12.2022. K7.
Ohjaus Juha Wuolijoki, käsikirjoitus Pekko Pesonen, kuvaus Juge Heikkilä, lavastus Tuomas Kyrö, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, äänisuunnittelu Joonas Jyrälä, leikkaus Harri Ylönen.
Rooleissa: Heikki Ranta, Pamela Tola, Mikko Töyssy, Timo Lavikainen, Kari Ketonen, Maarit Poussa, Anna-Leena Härkönen, Kari Hietalahti, Tommi Eronen, Heikki Silvennoinen, Jussi Lampi, Pertti Sveholm, Ilkka Koivula.

Napapiirin sankarit 4 ei jää kiinni näyttelijätyöskentelystään vaan mitättömän köykäisestä ja säntäilevästä käsikirjoituksestaan. Tämä ei ole käsikirjoittajakonkari Pekko Pesosen parhaimmistoa, eikä mairittele Juha Wuolijoenkaan saavutuksia ohjaajana. Neljäs osa elokuvasaagassa harvoin enää tarjoaa mitään suuria oivalluksia.

Wuolijoki on ohjannut vuonna 2004 kulttimaineeseen nousseen suomalaisen adaptaation Gourmet Clubista. Jo tuolloin näyttelijäkaarti oli sangen nimekäs televisioelokuvan esikoisohjaukseksi. Tälläkin kertaa Napapiirin sankareihin saadaan houkuteltua Kittilän runkkareiksi Kari Hietalahti ja Tommi Eronen. Myös Pertti Sveholm vilahtaa valkokankaalla ja tekee muutaman minuutin välähdyksellään mieleenpainuvan sivuroolin, samoin Heikki Silvennoinen hömelönä hyönteistutkijana. Aiempia jaksoja leppoisalla asenteellaan kantanut Jussi Vatanen tajusi kieltäytyä neljännestä osasta, joten hänet on häveliäästi kirjoitettu hahmona edesmenneeksi.

Seikkailijakolmikosta Heikki Ranta, Mikko Töyssy ja Timo Lavikainen hoitavat roolinsa leppoisan rennosti. Pamela Tola tiuskii äkäisesti mutta omaa jälleen valloittavan karisman naispääosaan flirtillään ja äksyilyllään. Kari Ketonen muokkautuu juuri sellaiseksi reppanaksi, millaisena hänet aiemmissa elokuvasarjan jaksoissa on näytetty. H:n metateesia eli hoon päältä puhumistakin saadaan näyttelijätyöskentelyyn suhteellisen luovasti ujutettua, vaikka roolihahmot välillä horjahtelevatkin väärien tavujen ja painotusten puolelle.

Arvostelin alkuun käsikirjoitusta ja jatkankin näiden lyhyiden kehujen jälkeen elokuvan sisältöä: sitä ei nimittäin paljoa kerrottavaksi ole. Tällä kertaa odysseian narratiivin agentiksi muodostuu tofun saaminen Lapin jänkällä. Loputtoman tuntuisen Hummer-kaahailun ohessa saadaan sydänkohtaus ja menetetään lemmikki. Myös Teslalla ajellaan ja paasataan ilmaston lämpenemisestä.

Komediallisen elokuvan vitsikkyys ei kanna. Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen. Kari Hietalahti yrittää loihtia jotain rytmiikkaa, mutta hänkin sortuu viinan meneväksi safarioppaaksi eli Kittilän runkkariksi.

Ylipitkän prologin kautta elokuvan pilkahduksina on seuraavia havaintoja: revontulia saadaan tällä kertaa säästeltyä valkokankaalla vajaan tunnin kohdalle asti, Joulupukki vilahtaa vasta tunnin ja vartin jälkeen. Kiinalaisia turisteja ja poroja nähdään aiemmin ja paljastuu, että kiinalaiset tietävät, mitä tofu on. Pidän kuitenkin arvostettavana, että laahaavassa elokuvassa kliseiden pihtailu kantaa näinkin pitkälle.

Liekö kuvauspäivät loppuneet kesken vai onko elokuvan loppua pitänyt pakottaa muutoin lennosta, mutta viimeinen vartti elokuvasta on silkkaa kärsimystä myötähäpeänsä kanssa. Köykäinen ja laahaava elokuva päättyy ennalta-arvattavaan lopputulemaan. Loppukohtaus on Ketosen ja Rannan välinen kummallinen battle vihreästä energiasta. Muutenkin lässähtänyt elokuva tuntuu menettävän loputkin happonsa, kun näyttelijätkään eivät usko loppukohtauksen dramatiikkaan.

Loppukohtaukseen myös muutoin vauhdikkaasti edennyt leikkaus muuttuu kankeaksi ja kuvaukseltaan aiemmasta poikkeavaksi. Kontrasti aiemmin ulkotiloissa kuvatulle on härski: hetken tuntuu, että katsoisi täysin toista elokuvaa samoilla näyttelijöillä. Sisätilakohtauksia vaivaa ihmeellinen lähikuvien ja valosaasteen ylikäyttäminen. Yökerhokulissi on epäuskottava ja dialogi paasavine sävyineen niin ylivireistä soopaa, että näyttelijä-rukkia käy ihan sääliksi.

Aiempiin Napapiirin sankareihin käsikirjoittajana osallistuneen Pesosen soisi lopettavan saagan tetralogiin. Vitsit ovat käyneet niin vähiin, että ristisin mielelläni tämän elokuvan draamaksi bensasyöpöllä autolla ajelusta ja varoittavaksi esimerkiksi kapea-alaisesta Lappi-kuvastosta.

Vanhuuden malleja eri ikäluokille

2/2020

Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.

  • Jenny Kangasvuo
Kaltio – Kolumni

Vain väsymyksestä johtuvaa

5/2024

”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.

  • Jenni Kinnunen

Pääskyparvi taivaan räystään alla

5/2024

”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”

  • Rita Magga-Kumpulainen
Kaltio – Kolumni

Kaupat

1-2/2025

”Hän on suulas mies, muttei pahalla tavalla. Kuuntelen Karin savolaista poljentoa, kun hän puhuu rauhoittavaan sävyyn siitä, miten ’puita pittää metässä olla’. Ajattelen: näin sitä kauppoja tehdään.”
Jenni Kinnusen kolumni pohtii puita.

Kylässä kylästä kylään

1-2/2025

Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.

  • Miina Kaartinen
  • Sanna Ritvanen
Kaltio – Kirja-arvio

Sanojen äiti on kaasu

1-2/2025

”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.

  • Aapo Kukko