Bussi noukkii lähtijät Saariselältä. Autossa istuvat valmiina Vuotsosta nousseet. Seuraavat ehtivät Törmäsestä ja Ivalosta, viimeiset Inarista ja Menesjärventien varrelta. Euroopan rakennusperintöpäivän 2016 tutustumiskohteena oli vuonna 1964 viimeistä kertaa aktiivisesti käytössä ollut Sallivaaran poroerotuspaikka.
Ympärillä on paljon tuttuja ihmisiä, suurin osa sukulaisia, myös isoveli vaimoineen ja tyttärineen. Serkkuja näkyy joka puolella. Tuttuja kasvoja naapurikylistä. Tuttuja ääniä edessä ja takana. Olo on lämmin ja kotoinen.
Repojoen opastuspaikalla kulku muuttuu jalkapatikaksi. Huonojalkaisille on tilattu mönkijäkyyti. Tilaus on tehtävä etukäteen. Muuten Lemmenjoen kansallispuiston alueella ei liikuttaisi moottoriajoneuvolla.
Sallivaaran erotuspaikalle kertyy matkaa kuutisen kilometriä. Polku lähtee Repojoen opastuspaikalta Inari–Kittilä-tien (numero 955) varrelta seitsemänkymmentä kilometriä Inarista Kittilään päin. Viitoitettu reitti on katettu osin murskeella. Pitemmillä jänkäosuuksilla kuljetaan pitkospuita. Normaalikesinä selviää vaelluskengillä kuivin jaloin.
Sallivaaran erotuspaikalle saapuminen sytyttää tunnekuohun. Lopultakin niillä sijoilla, missä isä ja äiti tekivät ankarissa olosuhteissa yömyöhäiseen raskasta työtä saadakseen taas seuraavana aamuna kaiken rullaamaan! Vesi sulatettiin lumesta. Polttopuut tuotiin mukana. Lisää haalittiin lähistöltä. Puita kului niin paljon, että ei uskalla ajatellakaan. Tuli lämmitti kämppää läpi yön.
Miten he jaksoivat? Auttoiko uupumuksen keskellä tietoisuus siitä, että tiesi rahapulan hetkeksi hellittävän? Voisi taas ostaa lapsille kouluvaatetta ja maksaa kipeimmät velat. Äiti pukeutuisi juhannukseksi uuteen läninkiin ja asettelisi pirtin piirongin päälle kesäkukkia, pelakuita ja verenpisaroita.
Tutustumispäivän ohjelma on mietitty tarkkaan. Tarinat tippuvat yksi toisensa jälkeen. Leijun kuin unessa. Tervehdin tuttuja, bures bures. Käyn nauttimassa muiden mukana keittoa ja lättykahvit. Levottomuus läikkyy rinnassa. Mietin vain, missä oli isän ja äidin kokkauspaikka. Onko kämppä jo kaatunut, kaikki maahan maatunut? Onko mitään nähtävää?
Veli lähtee oppaaksi. Siinä se on, meidän kämppä. Paljoa ei jäljellä. Seinät kaatuneet aikoja sitten, mustunut muuri luhistunut, työnsä tehnyt savupiippukin maahan pudonnut.
– Ei tätä kannattanu korjata niin ku nuo muut kämpät. Tämä oli jo niin vanaha, isänisä on ollu jo näitä hirsiä hakemassa. Kyllä sen oli jo aika kaatua. Vaikka hyvä se silloin oli, ku sitä käytethin. Ei niin lämmin ko muilla, mutta oma kämppä kuitenki. Täälä se mieki olen poromiehen töihin opetellu. Isän ja äitin ohjauksessa ja vanhempien poromiesten mallin mukhan, isoveli juttelee.
Sivelen vanhaa hirsiseinää, ruosteista savupiippua, sammaloituneita kiviä. Kyykistyn ja painan poskeni sammaleeseen. Suljen silmäni ja leijun entiseen. Kaikki on kuin unta. Äiti työssään kämpän nurkkauksessa, edessä mustunut nokipata, ympärillä nälkäiset ihmiset, miehet, naiset, keskenkasvuiset pojat. Tulen lämpö pistää kasvot hehkumaan.
Lämpö sulattaa myös sisältä. Tekisi mieli heittäytyä lavitsalle, vaikka vain ohikiitäväksi hetkeksi, että jaksaisi taas porojen kanssa.
Uusia syöjiä lappaa sisään. Työssä kaikkensa tehneitä poromiehiä, vuosien mittaan tutuksi tulleita poronostajia, hanurinsoittajakin aikaa ja kilometrejä nähneen soittopelinsä kanssa. Myös nimismies astuu sisään. Istumapaikka löytyy heti, tärkeälle miehelle, totta kai.
Isäkin avaa kämpän oven, syli kukkuroillaan pakkasen huurruttamia polttopuita. Kun halot sullotaan uunin kitaan, pieni huone täyttyy lempeästä rätinästä. Koko huone hiljenee. Lihakeiton makea tuoksu täyttää kielen ja mielen.
Herään tähän päivään. Katselen ahnain silmin vieressä nousevaa Sallivaaraa ja alapuolella aukeavaa poroaitausta. Näen aikaa ja arkea nähneitä kämppiä ja hyväntuulisia ihmisiä siinä kaiken keskellä.
Levottomuus on tiessään. Tunnen olevani kotona juuri siinä lahonneiden seinien ja kaatuneiden muistojen liepeillä. Siinä työn ja raatamisen kentällä tunnen suurta rauhaa mutta vielä enemmän kiitollisuutta siitä, että synnyin juuri tähän perheeseen, näiden vuosista väsyneiden hirsiseinien suojassa lapsikatraalleen elantoa etsineen miehen ja naisen lapseksi. Heidän sinnikkyytensä ja tulevaisuudenuskonsa kesti silloinkin, kun moni muu olisi luovuttanut. Kaikki sen tiesivät, että meillä oli vähän poroja – paljon, paljon vähemmän kuin monilla muilla. Joku olikin todennut, että Niila se on niin köyhä, että joutuu laittamhan lapsetki koulhun.
Kuuntelen muisteluksia. Elämä aidalla oli työntäyteistä ja värikästä. Parhaimmilla kerroilla aidassa saattoi olla kahdeksantuhattakin poroa. Sai siinä tehdä pitkää päivää, kauhoa rasvaista lihakeittoa, ottaa vielä santsilautasellisenkin poromiehen suurinta herkkua, käristystä. Sitten taas jaksoi.
Kun tuli ilta, oli ilonpidon vuoro. Sallivaara oli kuuluisa erikoisesta markkinaperinteestään. Iltaisin erotuspaikalla pidettiin iltatoreja ja railakkaita tansseja. Haitarinsoittajalla oli oma työmaansa. Nimismies kollegoineen oli tuttu näky niin työn kuin ilonpidonkin keskellä. Niin kului ilta, ja koitti uusi aamu.
Sallivaaran kupeessa sijaitseva poroerotuspaikka koostuu aitaketjusta ja kämpistä. Sallivaara sijaitsee Lemmenjoen kansallispuistossa, joka on Suomen suurin jäljellä oleva tietön metsäerämaa.
Kämppineen ja aitoineen Sallivaara on yksi harvoista hyvin säilyneistä vanhan ajan suurista poroerotuspaikoista. Näillä main vuosikymmenet vilisevät vauhdilla ohi. Ensimmäiset työn aloitettiin jo reippaasti yli sata vuotta sitten. Erotusaitaketju on vuodelta 1933, sitä aiempi aita peräti vuodelta 1896. Aitarakennuksien lisäksi alueella on yksitoista hirsikämppää, joista osa on avoinna yleisölle nähtävyyskohteena tai autiotupana.
Kaikki erotuspaikan rakenteet on suojeltu elinkeino- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaina saamelaisen poronhoidon muistomerkkeinä. Yleisölle avoimista tuvista ja alueen rakenteista huolehtii Metsähallitus.
Kaikille avoin autiotupa toimii vanhassa poliisien kämpässä, jossa asuivat muinoin erotuksia ja aidan tapahtumia valvomaan tulleet nimismiehet. Takalon Mikon kämppään on kunnostettu päivätupa. Kolmas kaikille avoin on opastupa, jonka sisältä löytyy tietoa alueella harjoitetusta poronhoidosta.
Kämppien ja aitarakenteiden entisöinti alkoi 1980-luvulla. Rakenteet on suojeltu elinkeino- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaina saamelaisen poronhoidon muistomerkkeinä. Kämpät ovat edelleen yksityisiä, mutta osa niistä on avoinna yleisölle joko nähtävyyskohteina tai autiotupina.
Entä oman màttaràddjàni alullepanema kämppä, onko se pelkkä raunio, liian huonokuntoinen uudelleen pystytettäväksi, kuten eräässä erotuspaikoista ja muista vanhoista rakennuksista tehdyssä kartoituksessa annetaan ymmärtää?
Raunionakin se on minulle mittaamattoman arvokas aarre, tärkeä merkki suvun kohtaloista, vaikeuksien voittamisesta, tulevaisuudenuskosta, arjesta ja juhlasta, tästä elämästä kipuineen ja kolhuineen.
Kortistosta löytyvät sanat puhuttelevat: ”Hannu Kitin ja Niila Maggan kämppä. Vuonna 1897 rakennettu kämppä oli ensimmäinen laatuaan Sallivaarassa. Rakennus oli 1970-luvun inventoinnin aikaan jo niin huonossa kunnossa, ettei pidetty aiheellisena sen uudelleen pystytystä”.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
