Ville Hytönen on Savukeitaan kustannuspäällikkö ja toinen perustajista Erno Selänteen kanssa. Kustantamoa perustaessaan Hytönen oli ainoastaan 19-vuotias abiturientti. Tähän mennessä Hytönen on julkaisut tietokirjallisuutta, radiokuunnelmia sekä runoja niin omalla kuin salanimellä Anna Halmkrona. Hytönen on toimittanut Savukeitaalle useita teoksia sekä suomentanut Etel Adnania, Mark Twainia ja Paul Polanskia.
Suurimman osan omasta tuotannostaan Hytönen on julkaissut muiden kustantamoiden kautta, sillä hän pitää parempana, että muut arvioivat hänen tekstiensä julkaisukelpoisuuden. Kieltämättä ihailtavaa. Hän on lisäksi pokannut useita palkintoja J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnosta (2005) aina Vuoden matkakirja -tunnustuspalkintoon (2015).
Nyt syynissä on kaksi Hytösen Savukeitaalle kirjoittamaa lastenkirjaa. Eli kustantajan ja kirjailijan roolit sittenkin välillä risteävät. Kisupekka ja Kisulisu pormestareina kertoo tarinaa kahdesta kissasta, jotka saavat yllättäen kirjeellä tiedon, että heidät on valittu kaupungin pormestareiksi. Koska kissat eivät itse tiedä, mitä pormestarin työ pitää sisällään, ne kiertävät kyselemässä erinäisiltä kaupungin kissatyöläisiltä, mitä pormestarina olo tarkoittaa.
Olen havaitsevinani viittauksia Platonin Valtioon, sillä jokaisella ammatilla tuntuu olevansa paikkansa eikä minkäänlaista kateutta toisten ammateista ole; pikemminkin omasta halutaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Alun sukuluettelossa taasen on aistittavissa Raamatullista vivahdetta.
Kuka pelkää naamarikoiraa? käsittelee pienempää mutta usean lapsen elämässä akuuttia ongelmaa, koirakammoa. Androgyyni Maissi-lapsonen pelkää kaikenlaisia koiria: ”kurittomia koiria, hirnuvia hurttia, myrtyneitä murreja. […] haisevia haukkuja, tahrivia turreja ja haukkuvia halleja […] pahansisuisia pikinokkia, mahtavia mopseja ja raivoavia rakkeja […] [r]iehuvia rekkuja, sählääviä supeja ja pihiseviä pentuja.” Niin, Maissi pelkää niitä kaikkia. Ongelmaan löytyy kuitenkin helpotusta äidin keksimän koiranaamarin avulla.
Kisupekka ja Kisulisu pormestareina sekä Kuka pelkää naamarikoiraa? voi nähdä jonkinlaisina rinnakkaisteoksina, jotka käsittelevät nelijalkaisia ystäviämme. Sekä kuvituksen että tekstin tyylit kuitenkin poikkeavat merkittävästi toisistaan. Naamarikoiran kuvitus on värikästä, karrikoitua ja pastellisävyistä, Kisupekan ja Kisulisun kuvitus puolestaan rosoisempaa ja yksityiskohtaisempaa. Tässä näyttäytyy mielestäni Mira Malliuksen designer-tausta ja Kivi Larmolan sarjakuvakokemus. Itseäni viehättää hieman enemmän Kisupekan ja Kisulisun kuvitus, sillä kuvituksesta voi bongata kissoja mitä erinäisimmistä paikoista – vähän samaan tapaan kuin Mauri Kunnaksen kuvituksissa tietyt elementit toistuivat eri kuvissa ja niitä pystyi lapsena etsimään kuvista.
Kisupekka ja Kisulisu turvautuu proosalliseen kerrontaan, Naamarikoira käyttää runollisempaa ulosantia alku- ja loppusointuineen. Naamarikoiran lopussa on käytetty oivaltavasti riimiä tilanteen harmonisuutta kuvastavana elementtinä. Sanavalinnat ovat kummassakin teoksissa osuvia, mutta välillä teokset lankeavat yleiseen lastenkirjojen lastentautiin: pumpulisuuteen ja siirappisuuteen. Miksi lapsille pitää esittää asioita silotellusti?
Eivät tarinoiden konfliktitkaan ole suuren suuria, mutta kannattaako niistä sitten edes kirjoittaa? Itseäni kiehtoi jo lapsena taide, jossa oli särmää: Röllin ”Viimeinen dinosaureeni” ja ”Omituisten otusten kerho”, Muumilaakson vedenpaisumus sekä Herra Huun ”Isän ja äidin työlaulu”, jossa ollaan liikaa töissä. Eli periaatteessa lasta kiehtovat yleensä taiteessa samat asiat kuin aikuista: kuolema, rakkaus, yleiset vastoinkäymiset ja työ – näin muutamia mainitakseni.
Hytösen teokset ovat tästä huolimatta kelpo lastenkirjoja. Ne eivät ole tyhjää täynnä kuten jotkut perheen pienimmille suunnatut teokset vaan ne sisältävä sanomaa. Niillä on filosofiansa, joka on muutettu perheen pienimmille ymmärrettävään muotoon. Humaania ja elämänmakuista menoa kaikkiaan.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
