
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ville Hytönen on Savukeitaan kustannuspäällikkö ja toinen perustajista Erno Selänteen kanssa. Kustantamoa perustaessaan Hytönen oli ainoastaan 19-vuotias abiturientti. Tähän mennessä Hytönen on julkaisut tietokirjallisuutta, radiokuunnelmia sekä runoja niin omalla kuin salanimellä Anna Halmkrona. Hytönen on toimittanut Savukeitaalle useita teoksia sekä suomentanut Etel Adnania, Mark Twainia ja Paul Polanskia.
Suurimman osan omasta tuotannostaan Hytönen on julkaissut muiden kustantamoiden kautta, sillä hän pitää parempana, että muut arvioivat hänen tekstiensä julkaisukelpoisuuden. Kieltämättä ihailtavaa. Hän on lisäksi pokannut useita palkintoja J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnosta (2005) aina Vuoden matkakirja -tunnustuspalkintoon (2015).
Nyt syynissä on kaksi Hytösen Savukeitaalle kirjoittamaa lastenkirjaa. Eli kustantajan ja kirjailijan roolit sittenkin välillä risteävät. Kisupekka ja Kisulisu pormestareina kertoo tarinaa kahdesta kissasta, jotka saavat yllättäen kirjeellä tiedon, että heidät on valittu kaupungin pormestareiksi. Koska kissat eivät itse tiedä, mitä pormestarin työ pitää sisällään, ne kiertävät kyselemässä erinäisiltä kaupungin kissatyöläisiltä, mitä pormestarina olo tarkoittaa.
Olen havaitsevinani viittauksia Platonin Valtioon, sillä jokaisella ammatilla tuntuu olevansa paikkansa eikä minkäänlaista kateutta toisten ammateista ole; pikemminkin omasta halutaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Alun sukuluettelossa taasen on aistittavissa Raamatullista vivahdetta.
Kuka pelkää naamarikoiraa? käsittelee pienempää mutta usean lapsen elämässä akuuttia ongelmaa, koirakammoa. Androgyyni Maissi-lapsonen pelkää kaikenlaisia koiria: ”kurittomia koiria, hirnuvia hurttia, myrtyneitä murreja. […] haisevia haukkuja, tahrivia turreja ja haukkuvia halleja […] pahansisuisia pikinokkia, mahtavia mopseja ja raivoavia rakkeja […] [r]iehuvia rekkuja, sählääviä supeja ja pihiseviä pentuja.” Niin, Maissi pelkää niitä kaikkia. Ongelmaan löytyy kuitenkin helpotusta äidin keksimän koiranaamarin avulla.
Kisupekka ja Kisulisu pormestareina sekä Kuka pelkää naamarikoiraa? voi nähdä jonkinlaisina rinnakkaisteoksina, jotka käsittelevät nelijalkaisia ystäviämme. Sekä kuvituksen että tekstin tyylit kuitenkin poikkeavat merkittävästi toisistaan. Naamarikoiran kuvitus on värikästä, karrikoitua ja pastellisävyistä, Kisupekan ja Kisulisun kuvitus puolestaan rosoisempaa ja yksityiskohtaisempaa. Tässä näyttäytyy mielestäni Mira Malliuksen designer-tausta ja Kivi Larmolan sarjakuvakokemus. Itseäni viehättää hieman enemmän Kisupekan ja Kisulisun kuvitus, sillä kuvituksesta voi bongata kissoja mitä erinäisimmistä paikoista – vähän samaan tapaan kuin Mauri Kunnaksen kuvituksissa tietyt elementit toistuivat eri kuvissa ja niitä pystyi lapsena etsimään kuvista.
Kisupekka ja Kisulisu turvautuu proosalliseen kerrontaan, Naamarikoira käyttää runollisempaa ulosantia alku- ja loppusointuineen. Naamarikoiran lopussa on käytetty oivaltavasti riimiä tilanteen harmonisuutta kuvastavana elementtinä. Sanavalinnat ovat kummassakin teoksissa osuvia, mutta välillä teokset lankeavat yleiseen lastenkirjojen lastentautiin: pumpulisuuteen ja siirappisuuteen. Miksi lapsille pitää esittää asioita silotellusti?
Eivät tarinoiden konfliktitkaan ole suuren suuria, mutta kannattaako niistä sitten edes kirjoittaa? Itseäni kiehtoi jo lapsena taide, jossa oli särmää: Röllin ”Viimeinen dinosaureeni” ja ”Omituisten otusten kerho”, Muumilaakson vedenpaisumus sekä Herra Huun ”Isän ja äidin työlaulu”, jossa ollaan liikaa töissä. Eli periaatteessa lasta kiehtovat yleensä taiteessa samat asiat kuin aikuista: kuolema, rakkaus, yleiset vastoinkäymiset ja työ – näin muutamia mainitakseni.
Hytösen teokset ovat tästä huolimatta kelpo lastenkirjoja. Ne eivät ole tyhjää täynnä kuten jotkut perheen pienimmille suunnatut teokset vaan ne sisältävä sanomaa. Niillä on filosofiansa, joka on muutettu perheen pienimmille ymmärrettävään muotoon. Humaania ja elämänmakuista menoa kaikkiaan.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.