Ville Hytönen on Savukeitaan kustannuspäällikkö ja toinen perustajista Erno Selänteen kanssa. Kustantamoa perustaessaan Hytönen oli ainoastaan 19-vuotias abiturientti. Tähän mennessä Hytönen on julkaisut tietokirjallisuutta, radiokuunnelmia sekä runoja niin omalla kuin salanimellä Anna Halmkrona. Hytönen on toimittanut Savukeitaalle useita teoksia sekä suomentanut Etel Adnania, Mark Twainia ja Paul Polanskia.
Suurimman osan omasta tuotannostaan Hytönen on julkaissut muiden kustantamoiden kautta, sillä hän pitää parempana, että muut arvioivat hänen tekstiensä julkaisukelpoisuuden. Kieltämättä ihailtavaa. Hän on lisäksi pokannut useita palkintoja J. H. Erkon kirjallisuuspalkinnosta (2005) aina Vuoden matkakirja -tunnustuspalkintoon (2015).
Nyt syynissä on kaksi Hytösen Savukeitaalle kirjoittamaa lastenkirjaa. Eli kustantajan ja kirjailijan roolit sittenkin välillä risteävät. Kisupekka ja Kisulisu pormestareina kertoo tarinaa kahdesta kissasta, jotka saavat yllättäen kirjeellä tiedon, että heidät on valittu kaupungin pormestareiksi. Koska kissat eivät itse tiedä, mitä pormestarin työ pitää sisällään, ne kiertävät kyselemässä erinäisiltä kaupungin kissatyöläisiltä, mitä pormestarina olo tarkoittaa.
Olen havaitsevinani viittauksia Platonin Valtioon, sillä jokaisella ammatilla tuntuu olevansa paikkansa eikä minkäänlaista kateutta toisten ammateista ole; pikemminkin omasta halutaan pitää kiinni kynsin ja hampain. Alun sukuluettelossa taasen on aistittavissa Raamatullista vivahdetta.
Kuka pelkää naamarikoiraa? käsittelee pienempää mutta usean lapsen elämässä akuuttia ongelmaa, koirakammoa. Androgyyni Maissi-lapsonen pelkää kaikenlaisia koiria: ”kurittomia koiria, hirnuvia hurttia, myrtyneitä murreja. […] haisevia haukkuja, tahrivia turreja ja haukkuvia halleja […] pahansisuisia pikinokkia, mahtavia mopseja ja raivoavia rakkeja […] [r]iehuvia rekkuja, sählääviä supeja ja pihiseviä pentuja.” Niin, Maissi pelkää niitä kaikkia. Ongelmaan löytyy kuitenkin helpotusta äidin keksimän koiranaamarin avulla.
Kisupekka ja Kisulisu pormestareina sekä Kuka pelkää naamarikoiraa? voi nähdä jonkinlaisina rinnakkaisteoksina, jotka käsittelevät nelijalkaisia ystäviämme. Sekä kuvituksen että tekstin tyylit kuitenkin poikkeavat merkittävästi toisistaan. Naamarikoiran kuvitus on värikästä, karrikoitua ja pastellisävyistä, Kisupekan ja Kisulisun kuvitus puolestaan rosoisempaa ja yksityiskohtaisempaa. Tässä näyttäytyy mielestäni Mira Malliuksen designer-tausta ja Kivi Larmolan sarjakuvakokemus. Itseäni viehättää hieman enemmän Kisupekan ja Kisulisun kuvitus, sillä kuvituksesta voi bongata kissoja mitä erinäisimmistä paikoista – vähän samaan tapaan kuin Mauri Kunnaksen kuvituksissa tietyt elementit toistuivat eri kuvissa ja niitä pystyi lapsena etsimään kuvista.
Kisupekka ja Kisulisu turvautuu proosalliseen kerrontaan, Naamarikoira käyttää runollisempaa ulosantia alku- ja loppusointuineen. Naamarikoiran lopussa on käytetty oivaltavasti riimiä tilanteen harmonisuutta kuvastavana elementtinä. Sanavalinnat ovat kummassakin teoksissa osuvia, mutta välillä teokset lankeavat yleiseen lastenkirjojen lastentautiin: pumpulisuuteen ja siirappisuuteen. Miksi lapsille pitää esittää asioita silotellusti?
Eivät tarinoiden konfliktitkaan ole suuren suuria, mutta kannattaako niistä sitten edes kirjoittaa? Itseäni kiehtoi jo lapsena taide, jossa oli särmää: Röllin ”Viimeinen dinosaureeni” ja ”Omituisten otusten kerho”, Muumilaakson vedenpaisumus sekä Herra Huun ”Isän ja äidin työlaulu”, jossa ollaan liikaa töissä. Eli periaatteessa lasta kiehtovat yleensä taiteessa samat asiat kuin aikuista: kuolema, rakkaus, yleiset vastoinkäymiset ja työ – näin muutamia mainitakseni.
Hytösen teokset ovat tästä huolimatta kelpo lastenkirjoja. Ne eivät ole tyhjää täynnä kuten jotkut perheen pienimmille suunnatut teokset vaan ne sisältävä sanomaa. Niillä on filosofiansa, joka on muutettu perheen pienimmille ymmärrettävään muotoon. Humaania ja elämänmakuista menoa kaikkiaan.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
