Routa Company: Harh, varp, parhaillaan! Ensi-ilta 15.1.2021. Kesto noin 30 min. Koreografia Jouni Järvenpää, koreografin assistentti Heli-Maria Latola. Tanssijat Aino Purhonen ja Jasu Parviainen, musiikki Superlon TMS Juho Hannikainen ja Matias Nieminen, puvustus Soile Savela.
Kajaanilaisen Routa Companyn uusin tanssiteos Harh, varp, parhaillaan! on varsin veikeä kokonaisuus. Se on kahden tanssijan ja yhden lavalla soittavan muusikon yhteinen puolituntinen, josta suurin osa on improvisoitua, niin liike kuin musiikkikin. Toki tanssijat Aino Purhonen ja Jasu Parviainen ovat suunnitelleet tanssiaan koreografi Jouni Järvenpään ohjaamina, ja muusikko Matias Nieminen on luonut teoksen äänimaailmaa yhdessä Juho Hannikaisen kanssa. Kokonaisuus tapahtuu vaaleanpunaisten teippien muodostamassa neliössä, jota koristaa kymmenkunta vaaleanpunaista esinettä, joista ehkä tärkein on pienin, muovinen Dude-nimen saanut dinosaurus.
”Mitään valmista ei ole”, tekijät lupaavat käsiohjelmassaan. ”Kaikki keksitään just nyt.” Hyvä näin. Tammikuun puolessavälissä teos esitettiin parillekymmenelle kutsuvieraalle Generaattorin sisätiloissa. Tammikuun lopussa se siirtyi Kaukametsän amfiteatterin lumisiin maisemiin.
Harh, varp, parhaillaan! on ainakin yhdellä tavalla varsin erikoinen esitys. Ei, ei se ole se improvisointi, eivätkä edes ne pinkit esineet, vaan se, miten loppua kohti kiihtyvä teos onnistuu sitomaan katsojat itseensä. On toki niin, että nykytanssia katsomaan tulevat ovat yleensä valmiita kohtaamaan melkoisia haasteita, mutta nyt katsomossa on jopa taaperoikäisiä, eivätkä he tunnu pitkästyvän esitykseen missään vaiheessa.
Aikuiskatsojalle teos tarjoaa mahdollisuuden miettiä vaaleanpunaista neliötä ja tarkasti sen sisällä pysyviä tanssijoita, jotka keksivät liikettä mutteivät vahingossakaan ylitä heille asetettua pinkkiä rajaa. Esiintyjät toteuttavat itseään vapaasti tilassa, jonka joku on heille määritellyt.
Vapaudellakin on rajansa.
Jasu Parviainen ja Aino Purhonen. Kuva: Minnä Hyvönen.
Tanssijat liikkuvat pantomiimista ja minimalistisista koneliikkeistä raisuun vauhtiin. Ehkäpä puhuttelevin jakso on, kun Purhonen ja Parviainen kokeilevat, miten lähelle ihminen voi toista ihmistä päästä. Tanssijoiden jalat ovat kyllä yhtä, mutta iho on pinta, jota ei voi läpäistä.
Matias Nieminen tekee taustalla musiikkia yhdessä tanssijoiden kanssa. Hän luuppaa melodican, sähköbasson ja rummun ääniä ja liittää niihin tanssijoiden huudahtelua. Niin tanssijat kuin Nieminenkin reagoivat toistensa tekemisiin tarkasti ja antavat toisilleen syttöjä yhä uusiin ääniin ja liikkeisiin.
Kun esitys päättyy, en osaa olla hämmästynyt. Sen sijaan mietin, miten yksinkertaisin keinoin Routa tanssi minulle teorian yhdenvärisestä kuplasta, jonka sisällä me itse kukin tunnemme olomme turvalliseksi. Sitä paitsi esitys osoitti, ettei kupla ole mitään sellaista, mitä pitää välttää. Ei turvallisessa olossa ole mitään hävettävää. Pinkit rajat antavat meille luvan kokeilla elämämme ja taitojemme rajoja. Mukavuusalueensa voi ylittää niinkin.
Seuraavaksi Harh, varp, parhaillaan! esitetään Kaukametsän amfiteatterissa 27.1. lumen ja pakkasen keskellä. Siinäpä meille yksi uusi raja koettavaksi.
Näytöksiä Kaukametsän amfiteatterissa vielä 19.2. Ulkoesitysten pakkasraja -15 astetta. Esitykset Generaattorilla (Kauppakatu 36, Kajaani) 13.2. ja 27.2. Lisätiedot Routa Companyn kotisivulta >>
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.